Ladataan...
Pilvi Daily

Mietin tässä lähestyvän syntymäpäivän kynnyksellä omaa elämääni ja sen jättämiä merkkejä. Niin niitä henkisiä kuin fyysisiäkin.

Jokainen eletty vuosi jättää valtavasti muistoja mieleen, alkaen lapsuuden leikeistä aina tähän päivään asti. Osa muistoista piirtyy mieleen ikuisiksi ajoiksi, osa jää pieniksi välähdyksiksi jonnekin aivojen sopukoihin. Jotkut muistoista tunkevat esiin, kuin vähiten niitä odotat, jotkut seuraavat aina mukanasi. Osa kummittelee tiedostamattasi alitajunnassasi, mutta kuitenkin ne vaikuttavat tietämättäsi käytökseesi. Joskus saatat alkaa nauraa ääneen muistollesi, joskus kyyneleet kohoavat silmiisi. Muistot ovat merkkejä aivoissasi ja mitä kauemmin elät, sitä enemmän niitä sinne kertyy. 

Minun kehossani on monta kohtaa, joissa muistot näkyvät konkreettisesti fyysisinä merkkeinä. Minulla on iso arpi päässä hiusten alla muistona suuresta onnettomuudesta ja ihan pienenpieni arpi huulessa muistona siitäkin päivästä, kun keksin 7-vuotiaana laskea luistimilla alas jäistä mäkeä. Punertava kohta ihossa poltettuani sen pahasti Balilla. Molemmat ranteeni ovat hiukan vinot kahden eri onnettomuuden jäljiltä. Mutta olen silti oppinut arvostamaan noita merkkejä kehossani, sillä ne kertovat, että olen elänyt. Ja kun elää, jää merkkejä.

Onneksi kaikki merkit kehossani eivät kerro vain negatiivisista asioista.

Minulla on vahvat jalat, sillä kävelen paljon. Olen kävellyt varmasti tuhansia kilometrejä. Pitkin merenrantoja, katuja, metsäteillä... Mutta myös mennäkseni johonkin minun elämäni kannalta tärkeään paikkaan, kuten kouluun, kotiin, yliopistolle, perheen luo, töihin, harrastuksiin... Kehossani näkyy myös ohimeneviä muistoja aivan viime päiviltä. Lohjennut kynsi kotitöistä, rohtunut nenä flunssan jäljiltä... Nekin kertovat tarinaa pienistä muistoista arjesta. 

Kauneinpia merkkejä keholla eletystä elämästä ovat mielestäni kuitenkin pienet naururypyt silmien ympärillä. Ne kertovat siitä, että olen nauttinut elämästäni, olen nauranut usein vedet silmissä. Jos joskus eletyn elämäni surut tai raskaat muistot tunkevat esiin, voin silti peilin edessä muistuttaa itseäni siitä, että olen myös nauranut. Ja tulen nauramaan vielä uudelleen, toivottavasti vielä monena päivänä elämäni aikana. 

Ladataan...

Ladataan...
Pilvi Daily

Kiltteys on mielestäni yksi upeimmista asioista ihmisissä. Jos ottaa muut huomioon, kuuntelee heitä, auttaa muita ja suhtautuu heihin lämpimästi, on mielestäni kiltti. Kiltteys pohjaa myös moraaliin. Jos sinulla on vahva käsitys siitä, mikä on oikein ja väärin ja sopeutat sitä myös elämääsi ja käytökseesi, olet mielestäni kiltti. 

Usein kiltteyteen yhdistetään vähän vääriä asioita. Ei ihmisen tarvitse olla tassukka, hölmö tai muiden vietävissä, jos hän on kiltti. Päinvastoin, muutkin ihmiset yleensä aistivat kiltteyden ja empaattisuuden ja arvostavat sitä. Mielestäni kiltteys on myös kaukana tyhmyydestä tai heikkoudesta, sillä vaatii yleensä paljon itseluottamusta ja sisäistä sivistystä osata suhtautua kaikkiin ihmisiin lähtökohtaisesti lämpimästi. Usein kilttejä ihmisiä kuvaillaankin sanoilla kiva ja mukava, koska sanaan kiltti liittyy ehkä vähän niitä alentavia merkityksiä myöskin. Vaikka ei näin kyllä tarvitsisi olla. Mielestäni on ihanaa, jos joku kutsuu minua kiltiksi. Ruotsin kielessä sanaan snäll liittyy mielestäni hyvin paljon positiivisia puolia ja moni saattaa kuvailla vaikka miestään tai deittikumppaniaan kiltiksi ja komeaksi. 

Itselleni kiltteys astuu esimerkiksi deittailussa kyllä korkealle. Ylimielisyys, maineella ja mammonalla kerskuminen ja sellainen bad boy -asenne ovat itselleni punaisia lippuja. Lämmin katse silmissä, aito kuuntelu- ja keskustelutaito ja huumori ovat hurjan tärkeitä. Ikävä kyllä monikin mies luulee, että olemalla vähän kova ja esittämällä pelimiehen roolia naiset kiinnostuvat. Ehkä niitäkin seikkailua ja jatkuvaa draamaa rakastavia naisia löytyy, mutta itse liputan vain kilttien, hyväsydämisten ja hauskojen miesten puoleen ja menen ihan lukkoon niiden koviksien seurassa. 

Lisää kiltteyttä maailmaan ja tämäkin olisi astetta iloisempi paikka elää! Millaisia mielikuvia itsellesi tulee sanasta kiltti?

Ladataan...
Pilvi Daily

Lomalla on tullut mietittyä kaikenlaista ja yksi teema, johon olen ajatuksissani usein palannut on hetkessä elämisen taito ja taidottomuus. Kävelin eilen Kaivarissa nähtyäni paria kaveria Birgitassa ja ollessani itse tietysti erityisen läsnä hetkessä (kännykkä varmaankin niinkin kaukana kuin käsilaukussa), observoin seuraavaa:

-Kaksi kaverusta, jotka molemmat snäppäilivät tunnelmallisesta kesäillasta ja veneistä videoita, toisilleen puhumatta.

- Noin viisikymppinen isä, joka raahasi valtavaa järkkärikameraa. Noin 18-vuotias tytär täydessä studiomeikissä ja valkoisessa kesämekossa polvia myötä vedessä sukimassa pitkää tukkaansa kuvaa varten. Hommaa tehtiin vakavin naamoin tietysti.

-Lapsi puoliksi vedessä, äiti makaamassa mahallaan rannassa ammattilaisen ottein kuvaamassa täydellisen tyyntä vedenpintaa ja tytärtään.

Nyt en todellakaan tuomitse tätä. Kuvailen itse myös kaikenlaista mm. blogiini ja pyydän kavereitani nappaamaan hetkistä kuvia, kuten vaikkapa kuvan tuossa ylhäällä. Melko usein ja varsinkin näinä äärimmäisen upeina kesäiltoina halu tarttua kameraan on suuri. Joka kerta jotakin ihanaa/tunnelmallista/kaunista/yllättävää ja ylipäätään tunteita herättävää nähdessään tekee mieli kaivaa se kamera tai kännykkä esiin. Siitä on tullut kuin uusi refleksi, jota en todellakaan muista nuorempana kokeneeni. Silloinkin kuitenkin uskokaa tai älkää oli hienoja kesäiltoja, kauniita maisemia ja hyviä hetkiä. Mutta silloin katselin niitä silmilläni, aivoni rekisteröivät ne ja tallensivat muistiin ilman kännykkää siinä välissä. Ja aivojen muistikapasiteetti on ihmisellä muuten aika valtava, eikä sieltä tarvitse aktiivisesti deletoida mitään mahduttaakseen uutta. Kukaan muu ei kuvia nähnyt jälkeenpäin, mutta oliko sille tarvetta? Niistä kerrottiin ehkä suullisesti tai sitten vaan todettiin että on se Suomen kesä vaan ihana. Nyt muuten kuulostaa että olisin ollut nuori joskus suullisen perimätiedon alkuaikoina, kun kylien tarinankertojat ja itkijänaiset levittivät tietoja naapurikylien tapahtumista. Mutta you get the point. 

Otetaan kauniita, mielettömän teknologian meille suomia kuvia ja videoita, mutta muistetaan myös silloin tällöin vaan olla. Katsoa taivasta ja hengittää syvään. Kerätä niitä muistoja ja olla läsnä toisillemme. 

Ladataan...

Ladataan...
Pilvi Daily

 

Joskus elämässä kohtaamme kipeitä ja vaikeita aikoja, jolloin stressitasot kohoavat taivaisiin. Olen joutunut elämään sellaista aikaa viimeiset pari kuukautta ja voin siis puhua tässä yhteydessä myös omasta kokemuksestani. 

Kun asiat alkoivat todella kulminoitua, huomasin itsessäni yhden asian. Halu treenata laski, koska yksinkertaisesti en kokenut sille enää löytyvän voimia, eikä oikein asioita järjestellessäni aikaakaan. Mieltäni kalvoi huono omatunto siitäkin, pilaanko kevään hyvin sujuneen treeniputken ja vaikuttaako tämä nyt kuntooni ja kertyykö minulle stressin myötä kiloja. Luin hiukan aiheesta ja itseasiassa merkittävästi kuormittavien elämäntilanteisiin ei suositella kovaa treeniä. Vaikka liikunta useimmiten on stressiä lievittävää ja auttaa jaksamaan, voi se uupuneena vaikuttaa päinvastaisesti. Huomasin sen itsekin muutaman kerran lenkkipolulla. Yleensä juokseminen tekee energiseksi, nyt se tekee minut yhä väsyneemmäksi ja ylivirittyneeksi, niin että valvon aamuöisin.

Stressaantuneelle mielelle suositellaankin rauhallisia lajeja kuten kävelyä, joogaa, venyttelyä, uimista tai rauhallista pyöräilyä. Myös hengitysharjoituksia suositellaan. Itse olen kävellyt valtavasti, kuunnellut podcasteja ja musiikkia ja ollut paljon ulkona. Sitä en jättäisi ikinä pois, vaikka lähiviikkoina olenkin karsinut salitreenistä ja juoksemisesta. Uskoisin rankemmillekin lajeille löytyvän pian voimavaroja ja intoa, kunhan ensin pääsen hellittämään hiukan. 

Oletteko huomanneet itsessänne samaa, vai treenaatteko kahta kauheammin jos stressitasot nousevat?

Ladataan...
Pilvi Daily

Kuuntelin erästä ruotsalaista podcastia, jossa puhuttiin aiheesta kroppsångest, eli kehoahdistus. Kesän tullen vaatteet vähenevät ja rannalle pitäisi lähteä kaveriporukassa ja näyttäytyä bikineissä tai uimapuvussa. Moni kokee tämän todella ahdistavaksi ja podcastin toimittajat olivat saaneet satoja viestejä aiheesta. Suurin osa kommentteja lähettäneistä koki kehonsa vääränlaiseksi ja he ujostelivat tai häpesivät sitä jollain tapaa.

Vaikka jokainen kokee olevansa yksin noiden ajatusten kanssa, kielii tuo kommenttivyöry muusta. Kesäkroppaan yhdistyy valtavasti paineita ja odotuksia ja somessa näyttää siltä, kuin kaikilla muilla olisi se täydellinen sixpack tai supertimmit käsivarret. On surullista, että moni jättää rannalle menemisen kokonaan väliin, koska ei halua esiintyä julkisesti uima-asussa. Kesä Suomessa on niin lyhyt ja aurinkoiset päivät jumalaista herkkua. Siksi on sääli, jos niistä ei pysty nauttimaan kunnolla. Auringossa kimmeltävät merenrannat ja vilvoittavat järvet ovat kaikkia varten, kehotyypistä riippumatta.  

Kesäkehosta puhuttaessa alkaa aina myös keskustelu siitä, kuka saa kokea ahdistusta vartalostaan kevään tullen. Jos hoikka ihminen puhuu kehopositiivisuudesta, valitetaan että hänellä ei ole siihen oikeutta. Mutta tässä onkin aiheen pointti. Kehoon liittyvä ahdistus on yleensä hyvin pitkälti pään sisäistä. Jopa bikini fitness -kilpailija voi nähdä peilistä itsensä rumana tai murehtia suonikohjujaan. Ja erittäin laiha ihminen voi keskittyä murehtimaan esimerkiksi pieniä rintojaan tai lihaksien pienuutta. Siksi ei ole olemassa vain tiettyä ihmisjoukkoa, jotka saavat puhua kehopositiivisuudesta, vaan sen pitäisi olla avointa kaikille. 

Miten sitten suhtautua myönteisemmin omaan kehoon näin kesän koittaessa?

Ihmisten pitäisi lopettaa toistensa ulkonäön kommentointi ja kehuminen ja kommentoida sen sijaan henkisiä ominaisuuksia. "Olet niin ihana ja lämmin ihminen" lämmittää aika paljon enemmän kuin "Onpa sinulla hyvännäköinen meikki". Näin saisimme käännettyä pois ajatukset siitä, että vain ulkoisilla asioilla on merkitystä. Tiedän, että itsekin kirjoittelen paljon "pinnallisiin" asioihin liittyviä postauksia, mutta koitan silti muistaa myös sisäisen kauneuden merkityksen. Loppupelissä kuitenkin muiden kiltti kohteleminen ja huomioonottaminen on kuitenkin niitä asioita, jotka oikeasti merkitsevät.

Siirrä fokus johonkin muuhun. Kävele luonnossa ja tutki ympäristöäsi, opettele jokin uusi taito, lue hyvä kirja. Ihmiskehon tärkein ja upein voimavara ovat aivot ja niillä on ihmeellinen voima ja kyky oppia. Vieraan kielen osaaminen voi pitkässä juoksussa olla aika paljon hyödyllisempi ominaisuus kuin kardashian-booty. 

Jos sosiaalinen media aiheuttaa ahdistusta, lopeta Victorias Secret -mallien ja vastaavien seuraaminen. Trust me, et jää mistään paitsi. Valikoi sen sijaan kivoja tyyppejä seurantaan, joiden postauksista tulee hyvä mieli ja inspiroitunut olo. 

Heräsikö teillä ajatuksia tähän aiheeseen liittyen? Olisi mukava jatkaa keskustelua. <3

 

Pages