Liikunnasta ja suorittamisesta – kun kroppani sanoi stop

Heips!

Halusin tänään tulla jakamaan teille ensimmäisen ”virallisen” asiapostauksen, joten en höpöttele sen enempää turhia ja mennään suoraan asiaan.

Viime aikoina oon miettinyt paljon omaa tämän hetkistä suhtautumistani liikuntaan ja urheilemiseen. Mikä on se juttu miten haluan urheilla ja pitää huolta omasta terveydestäni ja hyvinvoinnistani?

Pakko myöntää, että mulla on aina ollut tietynlainen viha-rakkaussuhde liikuntaan ja etenkin koulun liikuntatunteihin. En osaa sanoa, mistä se juontaa juurensa, sillä en muista, että olisin koskaan esim. epäonnistunut oikein pahasti liikuntatunnilla. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin; tykkään urheilla ja koen kroppani tarvitsevan sitä säännöllisesti viikoittain, mutta juuri nyt tarvitsen vain lepoa, sillä en jaksa tehdä mitään raskasta. Ehkä tässä se ydin onkin: mulle urheileminen tarkoittaa aina rankkoja ja hapottavia treenejä, jossa kaloreita palaa paljon ja jonka jälkeen on fiilis, että on tehnyt jotain, joka tuntuu vielä seuraavana päivänä lihaksissa. En osaa käsittää urheilua minään höntsäilynä, joten siksi mun täytyy aina saada sykkeet nousemaan  korkealle ja hikikarpalot virtaamaan.

Kun aloin kiinnittää enemmän huomiota liikkumiseen yläasteella lopetettuani noin neljä vuotta kestäneen kilpatanssiharrastukseni, liikunnasta on tietyllä tavalla tullut pakkomielle ja ehkä jonkinlainen keino, jolla pakenen jotakin. Hain liikuntaluokalle osittain myös siinä ajatuksessa, että pääsisin urheilemaan enemmän ja voisin hyödyntää omiksia eli omatoimisia liikuntatunteja viikoittaisen liikuntamäärän ylläpitoon, ja näin mua pidettäisiin tietynlaisessa arvossa: ihmiset puhuisivat ”kuinka paljon tuo likka urheileekaan” ja ”voi kun olet reipas ja ahkera kun jaksat liikkua noin paljon”. Oikeasti oon tehnyt sitä melkeinpä pelkästään ulkonäön rakentamisen valossa ja jotta pysyisin hyvässä tikissä. Vatsalihakset pilkottaisivat eivätkä käsivarret roikkuisi ihan naruina. Toisin sanoen en halua lihoa. Mutta tässä noin kolme kuukautta en niin aktiivisesti liikkuneena kuin ennen vielä viime syksynä oon huomannut, että painoni ei ole noussut huomattavasti, koska kiinnitän kuitenkin huomiota siihen, mitä suuhuni pistän.

Se, mikä myös on pakottanut mut liikkumaan, on ”korkeammalta taholta” tulevat toitotukset liikunnan tärkeydestä, koska ”väestö kärsii ylipainosta ja liikkumattomuus on yhteydessä moniin kansantauteihin”. Ylemmän tahon toitotukset terveellisten elämäntapojen ylläpitämisestä ovat olleet aina ihmisten tiedossa, mutta somen ja fitness-buumin ansiosta ne ovat tulleet yhä enemmän esille. Passiivisen elämäntavan lisääntyessä niihin kiinnitetään enemmän huomiota. Ja se on tietenkin hyvä asia, mutta terveellisten elämäntapojen ylläpitäminen ei saisi mennä överiksi niin kuin allekirjoittaneella.

photo.jpg

Loppuvuodesta mun oli vaikeaa myöntää itselleeni, että en oikeasti jaksa sitä liikuntamäärää, mitä olen vaatinut itseltäni viimeisen reilun kahden vuoden ajan: tanssitreenejä on ollut vähintään viisi kertaa viikossa, koulu- ja treenimatkat olen taittanut pyörällä ja niiden päälle vielä koulun liikuntatunnit sekä muutama salitreeni. Kaiken tämän lisäksi olen laiminlyönyt kunnollisen levon ja yöunien tärkeyden sekä ollut liian tarkka ja tiukka omasta ruokavaliostani. Burn outin ja suorittamisen ainekset ovat siis kasassa, kun mukaan otetaan vielä se, että oon hoitanut aina kouluhommat tunnollisesti.

Viime kesä oli mulle henkisesti todella rankka ja silloin alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä loppuun palamisesta, kun purskahdin itkuun aivan pienistä asioista enkä pystynyt miettimään mitään muuta kuin, että milloin saan syödä seuraavan kerran ja monelta lähtisin salille. Siksi osittain oman jaksamiseni ja henkisen hyvinvointini tärkeyden takia lopetin reilun kolmen vuoden tanssimisen reggaeton-koulutusryhmässä. Osittain lopetin myös siksi, että mietin jo kesällä, onko reggaeton enää se juttu, josta saisin samanlaista fiilistä kuin aiemmin. Kilpatanssi ja latino show vetävät niin paljon enemmän puoleeni nyt ja oon vakavissani aloittaa kilpatanssin uudestaan tässä lähi aikoina, jos vain löydän parin itselleni. Toisaalta mun olisi nyt vain hyvä olla ja keskittyä siihen, mikä elämässä on tärkeintä.

En koskaan ajatellut tosissani, että ajautuisin burn outin partaalle. Ohitin ajatuksen täysin omalla kohdallani, vaikka kroppani oli käynyt jo pitkään ylikierroksilla. Yritän todistella paljolla treenaamisella jotakin paremmuutta itselleni ja muille. Jokin ääni sanoo päässäni, että haluan kuulua siihen ”vähemmistöön”, jotka urheilee ja liikkuu aktiivisesti jopa oman terveytensä kustannuksella, kun muu kansa passivoituu yhteiskuntarakenteen muuttumisen ja teknologisoitumisen myötä. Näin sen ei kuitenkaan pitäisi olla. Yhä suorituskeskeisemmäksi muuttunut yhteiskunta ajaa ihmiset oman jaksamisensa äärirajoille ja loppuun palamisen rajoille. Töitä vähemmän tekevä laiminlyödään laiskaksi ja multitasking on nykyään arvostetumpaa kuin yhden tutkinnon suorittanut henkilö.

Opettelen koko ajan olemaan armollisempi itselleni mutta helppoa se ei ole. Kuitenkin hetki hetkeltä ja päivä päivältä.

Kommentit (3)
  1. Hups, sori kaikki mun kirjotusvirheet. Puhelimen ahdas kirjotustila kostautui😅

  2. Moikka! Oon lukenut tän kevään sun blogia ja oon tykänny ihan sikana!! Ihanaa kuinka avoimesti jaat sun kokemuksia ja varmasti moni voi samaistuu näihin sun pohdintoihin. Mietin et ootko saanu jonkun diagnoosin esim. Loppuunpalamiselle ja sylmishäiriölle kun en ite yhtään tiiä että miten sellanen esim. just todetaan? Vaikka varmaanhan sen itekkin huomaa sit myöhemmin et tollon ei menmi ihan normaalista vaikka mitään diagnoosia ei oiskaan. Ja ootko saanu mitään ulkopuolista apua näiden asioiden käsittelyssä vai miten oot jotenkin päässy tohon paranemis prosessiin kiinni. (Ymmärrän toki jos koet kysymykset liian henkilökohtaisiksi?) Mut zemppiä tähän kevääseen!!

    1. Heips!
      Kiitos ihanasta kommentista – tällaiset palautteet lämmittää mieltä tosi paljon.
      Kävin muutamaan otteeseen ravitsemusterapeutilla, mutta muistaakseni minulle ei koskaan diagnosoitu anoreksiaa. Loppuun palamiselle puolestaan ei oikein olekaan mitään diagnoosia. Yleensä läheiset tunnistaa sen ja ovat huolissaan sun jaksamisesta. Viimeistään itse, kuten mun tapauksessa.
      Mun paranemisprosessissa on auttanut paljon pitkälti se, että oon kuitenkin aina ollut tosi avoin mun vanhemmille ja saanut heiltä tukea. Oon uskaltanut avautua myös läheisille ystäville. Puhuminen on kaikkein tärkeintä paranemisprosessissa eikä omien ongelmien kanssa saa jäädä yksin.
      Aurinkoa sun kevääseen! <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *