Ulkonäköpaineista ja siitä, kuinka suoliston kunto vaikuttaa omaan mieleen

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei mulla ole koskaan ollut ulkonäköpaineita. Valehtelisin, jos väittäisin, etten koskaan olisi stressanut omasta kropastani, ulkonäöstä ja siitä, mitä muut ajattelevat mun näyttävän. Valehtelisin myös, jos väittäisin, etten katselisi peilistä päivittäin vatsaani ja miettisi, että pömpöttääkö se. 

Sen jälkeen, kun paloin loppuun, mulla on ollut alkuvuodesta todella paljon kamppailua omien ajatusten kanssa liittyen just mun ulkonäköön. Koska en enää liiku samaan tahtiin kuin vielä viime syksynä, mun kroppa on pikku hiljaa alkanut saamaan rasvaa lihasten ympärille ja painoa tullut muutama kilo lisää. (Näytin siis viime syksynä samaan aikaan timmiltä ja ruikulta – yritin näyttää samalta kuin dieetillä olevat fitness-urheilijat.) Se on saanut miettimään, että pitäisikö tässä taas lähteä liikkumaan vähän enemmän ja saada vatsalihaksia taas enemmän näkyviin sekä saada se päivittäinen hapon tunne jalkoihin kovan treenaamisen ansiosta. Mutta, tekeekö timmi kroppa mut onnellisemmaksi? Ketä varten mun pitää näyttää treenatulta ja sitä kautta hyvinvoivalta? En tiedä, miksi ulkonäkö on mulle niin iso painoarvo siinä, miten haluan muiden ihmisten ajattelevan ja näkevän mut. 

Oon herkkävatsainen ja mulla on ollut mun mahan toiminnan kanssa ongelmia jo pitkään. Varsinkin viime syksynä mua turvotti todella pahasti ja koko ajan sain olla miettimässä milloin pääsen vessaan. Loppuun palamisen merkit heijasteli mun suoliston kuntoon ja sitä kautta mieleen. Suolisto on kuin ihmisen toiset aivot: se, mitä sun suolistossa tapahtuu, vaikuttaa suoraan sun mieleen. Sen takia kävin syvissä vesissä ja oma kuva itsestäni romahti täysin. Stressasin (ja stressaan yhä), turvottaako mua ja miltähän se mun vatsa näyttää, vaikka todellisuudessa kukaan ei sitä katso vaatteiden alta. Mutta se fiilis, kun sua turvottaa, on todella inhottava ja et tiedä, pitäisikö lähteä vessaan vai ei. Mun on ollut vaikea lähteä minnekään ulos ja sopia treffejä kavereiden kanssa, kun en tiedä, miten mun vatsa alkaa käyttäytyä. Vietinkin syksyllä paljon aikaa kotona ja harkoissa sen mitä pystyin. Sain välillä paniikkikohtauksia siitä, kun mun vatsa näytti mun mielestä turvonneelta ja näin sitä kautta itseni lihavana. Ihan järjetöntä sanoa näin nyt ääneen. Mutta nämä ovat yhtiä seikkoja, joiden takia mun ulkonäön painoarvo keskittyy lähinnä keskikroppaan.

 Oon yrittänyt miettiä, että eihän se vatsa koko ajan voi olla lautana ja meitä kaikkia turvottaa ruokailun jälkeen, mutta mulla on ollut oikeasti ongelmia mun suoliston toiminnan kanssa – ja stressi vain pahentaa sitä. Jossain vaiheessa en ole pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin vatsaani ja se on ärsyttänyt mua todella paljon. Onneksi nyt alkuvuodesta oon alkanut saamaan mun suoliston kuntoa koko ajan parempaan suuntaan ja ajattelen paljon rennommin kuin viime syksynä.

Kun mulla on epävarmoja hetkiä itseni kanssa, katselen somesta kuvia urheilullisista ja hoikista naisista ja kiinnitän katseeni aina ensin heidän keskivartaloon, onko heillä treenatut vatsalihakset tai muuten timmi kroppa kasassa. Osa ”ihailemistani” naisista on huippu-urheilijoita, joihin mun ei missään nimessä kannattaisi verrata itseäni, ja osa taas hoikkia ja kenties geeneiltään kapeavartaloisia ja kauniita malleja. Tämä on sitä itsensä vertaamista muihin ja sovittamista yhteiskunnasta pulppuavien ulkonäköpaineiden luomaan muottiin.

Miksi teen ja ajattelen näin? Eikö olisi vain helpompaa olla miettimättä muita ja osata nauttia siitä, että on terve? ”Maailmassa on paljon isompiakin murheita ja sä Pipsa vaan murehdit sitä, että turvottaako sua!” No, niinpä! Helpommin sanottu kuin tehty. Niin ristiriitaisia ajatuksia: toinen ääni ei missään nimessä haluaisi luopua tästä vertailusta ja toinen ääni puoltaa olemaan paljon armollisempi itseään kohtaan. 

Länsimaalainen kulttuuri, jossa hoikkia mutta samaan aikaan pyöreäpyllyisiä ja treenattuja sekä luonnonkauniita naisia ihaillaan, on saanut mut sokeaksi omalle ulkonäölle. En enää oikein osaa kiinnittää huomiota mihinkään hyviin puoliin itsessäni. Yritän löytää itsestäni vain negatiivisia kohtia, joiden haluaisin näyttävän paremmalta. Väitän, ettei kenenkään nuoren ole helppoa yrittää elää sellaisessa ympäristössä, jossa jatkuvasta toisiinsa vertailusta on tullut arkipäivää – joka kulman takaa tulee jokin uusi piparkakkumuotti, johon ”pitäisi mahtua”. Yritetään pliis kaikki olla armollisempia itsellemme!

ps. Huomatkaa päälläni viime postauksessa mainitsemani Isak&Even -paita

Kommentit (2)
  1. Vatsa, vitsit miten stressaan omaani myös. Mulla on ärtyneen suolen oireyhtymä, ja esimerkiksi hormonit saa menkkojen aikaan mut näyttämään raskaana olevalta! Kaksi lasta synnyttäneenä mun vatsani ei myöskään nyt kolmenkympin kynnyksellä näytä enää samalta kuin kymmenen vuotta sitten (mitä sitten?) ja senkin takia stressaan vatsaani. Miksi? Koska kaikkialla naamaan tungetaan sitä pyykkilautaa.

    On ihanaa, kun nyt on alkanut näkyä alusvaatekuvissa myös erikokoisia naisia. Ja jos joku on runsasmuotoinen ja kuvassa vatsamakkaroita on viisi, niin en mä ajattele ”hyi kauhee”. Miksi sitten omasta vatsasta ajattelee niin jo pienen turvotuksen kohdalla? Sitä ei osaa olla itselleen armollinen ja liian herkästi kiinnittää niihin huomion, joita haluaisi muokata.

    Nykymaailma on myös liian ulkonäkökeskeinen.

    https://naissanelioissa.wordpress.com/

    1. No se just, että kun naaman eteen lävähtää joka paikassa kuva pyykkilautavatsaisesta naisesta, saa tuntemaan olon epävarmaksi ja ”lihavemmaksi” kuin muut. Miksi sen ulkonäön pitää keskittyä niin paljon keskivartaloon ja siihen, onko sulla näkyvää sixpäck-rivistöä vai ei?

      Oon samaa mieltä, että mallimaailmassa on onneksi herätty ja vaatekuvauksissa alkaa näkyä kaiken kokoisia naisia. Se on hienoa – sitä pitää jatkaa ja kehittää!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *