Huonot päiväni

Vähän aikaa sitten oli pari tosi huonoa päivää. Vuoron perään kasasin itseni, pakotin hengityksen kulkemaan, haistatin vitut ahdistaville ajatuksille ja kielsin mieltäni takertumasta niihin, ja vuoron perään vatsa kramppasi niin, että pelkäsin oksentavani tyhjän mahani ulos bussin lattialle samalla kun pään sisällä pyöri mustavalkoinen kaleidoskooppikaruselli. Kun on pakko pystyn kokoamaan olemiseni täysin ja saan väännettyä hymyn naamalle, mutta kotona tärisin hallitsemattomasti kuin horkassa kun ajatuksille oli taas tilaa. Rintaa puristi enkä pystynyt puhumaan sanaakaan, mitään ei vain tullut ulos (mun kanssa asuminen on varmaan aika upeaa)Oli pakko mennä kuuman suihkun alle rauhoittumaan että tärinä loppuisi, olisin halunnut olla siellä kauan mutta lämmin vesi loppui taas kesken. Mikähän siinä lämpimän veden ympäröimänä olemisessa onkin niin lohdullista? Lopulta kirjoittaminen onnistui, joten kun sain vuodatettua pahan olon viestien kautta ulos, aloin rauhoittua ja pystyin pian taas käsittelemään asioita järjellä ja nykyhetkessä. 

16507102_947397268696125_1128160832_n.jpg

Näitä tosi pahoja ahdistuksen hetkiä on nykyään onneksi erittäin harvoin, verraten joihinkin aikoihin. Ajatus siitä, että tämä olo on ollut minulla ennenkin ja olen aina voittanut sen helpotti jälleen hiukan, olen opetellut toistelemaan tätä itselleni säännöllisesti. Kuten nytkin, usein tilanne lähtee jostain jutusta, joka ei erikseen käsiteltynä sinänsä ole mitenkään mullistavan paha tai uhkaava, mutta se onnistuu kaivelemaan tunnemuistista samankaltaiset tai täysin eriävätkin pahat asiat esiin. (Luulen, että tämä on tapa jonka moni voi tunnistaa itsessään: Tulee käsiteltyä asioita menneisyyden kautta nykyisyyden sijaan.) Alkaa hallitsematon jossittelu: Silloinkin tapahtui näin, mitä jos nytkin olisi käynyt niin? Niin on tapahtunut muille, mitä jos minullekin? Mitä jos yritän elää ihanaa elämää huoletta ja kaikki meneekin päin helvettiä? Mistä tiedän mihin luottaa, jos ei edes omiin ajatuksiin? Mitä jos en ole varpaillani ja pelkää koko ajan, jääkö minulta jotain tärkeää huomaamatta? Hetken pääni on niin järjettömillä kierroksilla fyysisesti pahoinvoivan kropan boostaamana, että yhtäkään järjen sanaa ei saa menemään läpi, vaikka otan kaikki mahdolliset opettelemani mindfulness-tekniikat ja hengitysharjoitukset käyttöön, tai yritän kuunnella ystävien viisasta puhetta. Kun aikaa on mennyt tarpeeksi ja saan itse kunnolla suuni (tai sen messengerin viestikentän) auki, selkiytyvät ajatuksetkin kun jäsentelen niitä nähtäväksi eteeni. Ja minulla on onneksi ihan aina ihmisiä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan.

Olen kokenut todella tärkeäksi ja merkitykselliseksi oppia huomaamaan tuon eron siinä, onko ahdistuneisuudessa kyse ihan oikeasti juuri sen hetkisestä tilanteesta, vai uppoudunko hädissäni jonnekin aivan muihin asioihin tai menneisiin antaen siten pahalle ololle lisää valtaa. Mennyttä ei enää ole ja tulevaa ei voi hallita, joten pitäisi oppia hyväksymään ettei ole olemassa mitään muuta kuin tämä hetki juuri nyt. Monesti saan itseni rauhoittumaan jo niillä hengityksillä ja sillä, että selvitän tuon kaiken itselleni jälleen kerran, sillä välillä mieli tarvitsee muistutusta siitä että minä hallitsen sitä eikä se minua. Nykyhetkelle pitää antaa mahdollisuus olla mennyttä parempi. Mielestäni on aika mielenkiintoista, miten vahvasti tunteet vaikuttavat myös fyysisesti; ihminen on tosiaan kehon ja mielen kokonaisuus eikä niitä pitäisi liikaa pyrkiä eriyttämään. Psykosomaattiset ahdistusoireet liittyy mulla lähes aina nimenomaan mahaan tai aiheuttaa sitä horkkatärinää.

Tänä viikonloppuna olen kuunnellut Haloo Helsingin uutta albumia (joka muuten on aivan super, pitkään aikaan ei mikään suomalainen levy ole kokonaisuutena yllättänyt näin positiivisesti) ja heti Terveisin mä-biisin ensisoinnut kuultuani tuli tunne, että tää taitaa olla mun uusi lempibiisi. Alun helmeilevissä kitaroissa oli jotenkin mielenmyötäinen flow ja lyriikat sinetöivät ajatukseni. Toivorikas ja kaunis kappale, jota useamman kerran läpi kuunneltuani tahdoin tämän ajatuksenvirran tänne tulla jakamaan.

Nöyrin terveisin,

mä.

ahdistuneisuushäiriö blogi.jpg

” Kevään jälkeen pikkuhiljaa

valo alkaa mussa toistumaan

Ja pimeys monivuotinen 

sisältäni ulos poistumaan ”

 

Aiempi kirjoitukseni aiheesta: 

Paha ei jätä tapahtumatta siksi, että kuluttaa koko elämänsä sen pelkäämiseen

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *