Itkupilli talokaupoilla

Olen kova itkeskelemään. Pillitän etenkin ollessani erityisen onnellinen, ja myös kiukkua puran enemmän itkemällä kuin huutamalla. Vakavissa tilanteissa, joissa vaaditaan kovaa luonnetta ja nopeaa toimintaa pystyn kyllä hillitsemään itseni ja säästämään kyyneleet soveliaampaa hetkeä varten, mutta kaikenlaiset pienet asiat, kuten telkkarihömppä, saavat silmäni kostumaan päivittäin.

(Vuosi toisensa jälkeen rääyn erityisesti The Notebookin Say I´m a bird – kohtaukselle. Yhtä paha on Frendien viimeisen jakson I got off the plane.)

Olemme nyt löytäneet aivan ihastuttavan talon, jonka suhteen toiveemme ovat erittäin korkealla. Jo ihastellessamme myyntikuvia ennen ensivisiittiä loin (tietenkin) talolle tarinan pääni sisällä, ja sehän vasta vollotuksen aiheuttikin!

Talo on vanha ja se näyttää sisustuksensa puolesta mummolalta. Lastenlastensa rakastamat isovanhemmat ovat asuneet talossa vuosikymmeniä ja pitäneet kodistaan hyvää huolta, kuten kunnollisen väen kuuluukin. Mutta pariskunta kävi vanhaksi, ja mummon muisti alkoi pikkuhiljaa reistata. Tavarat olivat hukassa ja välillä mummo unohti lieden päälle. Puutarhassa kompuroituaan mummo joutui terveyskeskuksen vuodeosastolle, ja ennen niin touhukkaan rouvan kunto heikkeni nopeasti sängyn pohjalla maatessa. 

Yläkerran toisen makuuhuoneen kuvassa näkyy vuodesohva, jolle on viikattu täkki ja tyyny. Pappa viikkaa ne tunnollisesti joka aamu, sillä vaimo oli kovin tarkka siisteydestä. Toisessa makuuhuoneessa parisänky on ollut siistin päiväpeitteen alla piilossa jo muutaman kuukauden. Sänky tuntuu liian isolta yksin.

Suuressa talossa on paljon työtä. Pappa tassuttelee omaan tahtiinsa puuhommiin ja lämmittää takkaa. Yhtenä päivänä puhtaat vaatteet ovat lopussa ja villasukkien pohjat parsimisen tarpeessa. Jääkaapissa pelkkää suolasilakkaa. Kahvinkeitin ei olekaan valmiiksi ladattu aamua varten. Tämänkinkö vaimo hoiti joka ilta? Enhän minä ikinä edes huomannut mitä kaikkea se täällä touhusi.

Hautajaisten jälkeen koko talo on tuntunut liian kolkolta ja yksinäiseltä. Sukulaisten tuomat kukat ovat lakastuneet maljakoihin.

11401346_624764087626113_6595057367325582347_n.jpg

Nii. Oo tässä nyt sit liikenaista ja tee mahdollisimman alhanen tarjous ja nyhdä leskiraukalta tuhkatkin pesästä! Moiti repsottavia nurkkia, joissa pappa kuulee vieläkin mummon kepeät askeleet. Nyrpistele nenää tapetille, jonka pariskunta aikoinaan yhdessä valitsi. Näin jo sieluni silmin, miten me papan kanssa ystävystymme, ja käyn sitten ehtookodossa lukemassa hänelle lehtiä ja selailemassa valokuvia mummon ja hänen nuoruusvuosilta. Kastamme Marie-keksiä kahviin ja pappa ryystää sumppinsa tassilta.

Onneksi tänään kuulin, että taloa myy pariskunta. Ehken sittenkään vie tunteellisuudellani meitä vararikkoon.

ps. Kuvassa Mielitietyltäni saatu ku sulla on ollu niin kauheesti ressiä-ilahdutuskimppu. Arvannette tuolloisen reaktioni.

Kommentit (4)
  1. Voi, että mä olen ilonen, että teidän talon myi pariskunta. Vollotan täällä ihan täysiä tuolle sun tarinalle, en yhtään kestä yksinäisiä pappoja ilman kyyneleitä. Tosi noloa, jos sellainen tulee istumaan esim. viereiseen pöytään kahvilassa tai vastakkaiselle penkille bussissa. Varsinkin, jos pappa näyttää vähän siltä, että ei oikein tiedä mitä tekee ja sillä on kangaskassi tai vastaava mukana. 🙁 Ja mä oon kauheen ilonen, että te saitte teidän talon. 🙂

    1. No niinpä! Papat on vaan niin <3 Ja mummotkin. Yhtenä aamuna tulin bussilla töistä ja ihastelin ikkunasta mummoa, joka hurjasteli pitkin katua sellaisella rullakelkalla. Wiuuuuuuuuuuuh se potkutteli menemään, ja loin tietenkin sillekin heti oman tarinan, miten sen lapsena piti käyttäytyä siivosti niinkuin kunnon tytön, ja se kateellisena katseli poikien riehaamista. Nyt eläkepäivinään se on haistattanu pitkät kaikille sovinnaisuuksille ja kruisaa sillä kelkallansa mekonhelma liehuen niin paljon kuin sielu sietää! Pöristelee ralliääniä vielä mennessään.

  2. Talokauppoja on KAUHEAN vaikea tehdä järjellä!

    Muistan kun itse viikonloppuisin reissasin Tampereelta tänne Susirajalle katsomaan viikolla netistä etsimiäni mahdollisia kotiehdokkaita. Se melkeinpä pelokas värinä vatsanpohjassa kun välittäjän kanssa avasimme oven ja sain astua sisään arviointiani odottavaan jonkun toisen laittamaan kotiin…

    Yhden talon näyttöön menin sitten ihan extempore, kun näin ohiajaessani kyltin tienposkessa. Pihaan astuessa sisimmässä jysähti lujaa, pihapiiri oli vanha ja takkuinen, mutta sydämeni se vei ensisilmäyksellä, mitä kaikkea siitä ”perkaamalla” löytyisikään!
    Astuttuani sisään talon hassuun eteiseen, näin kuudet pienet kumikengät kaksien isompien rinnalla, muoviset pikkulapiot ja haravat varsista tököttäen mietin, että tila ei täältä varmaankaan kesken lopu.
    Talo oli tehty mielikuvituksella ja rakkaudella hassuihin yksityiskohtiin, yksikään huone ei ollut samassa tasossa ja ovia vei eiminnekkään. Ikkunat olivat erikokoisia ja olohuoneen lattian alla oli uima-allas.

    Muutaman minuutin kierroksen jälkeen sydän pamppaillen etsin käsiini välittäjän ja takerruin hänen käsivarteensa suurinpiirtein läähättäen ”tää on meidän, me ostetaan tämä, kaikki ulos täältä nyt heti, MEIDÄN!” Sitten menin ja soitin puolisolle, että moi kulta, ostin meille talon.

    Mies hyppäsi autoon ja ajoi reilut 400 kilsaa siltä istumalta, näki talon ja rakastui hänkin.

    Valitettavasti tarinalla ei ole onnellinen loppu 🙁 Välittäjä pimitti meiltä oleellista tietoa talon kunnosta, siellä oli oli massiivinen vesivahinko, jonka jäljiltä tiedossa oli hometta ja kosteutta. Kiitokset talon omistajalle, joka oli rehellinen. Remontti olisi maksanut enemmän kuin talon arvo ja siihen eivät rahamme olisi riittäneet. Purimme sydän vertatihkuen kaupat.

    Onneksi tämä nykyinen kotimme löytyi muutama viikko kaupanpurkamisen jälkeen, tämä ei ole niin ”rock´n´roll”, mutta kodiksi tämäkin tuntui heti sisään astuttua. Silti joskus vieläkin näen unta tuosta ensimmäisestä ”rakkaudesta” ja elämästämme siellä.

    Toivottavasti teillä on onni matkassa ja saatte unelmienne talon tekin – kiva ettei sinun sitten tarvitse Mummon haamua varoessa jättää haluamiasi remppoja tekemättä 😉

    1. Voi ei, tarinasi kuulostaa ihan samalta kuin mitä meille kävi kun nähtiin ensimmäinen varteenotettava taloehdokas livenä.. Se oli niin ihana!! Maailman sympaattisin pieni vihreä puutalo, puuhellat ja kakluunit, pihasauna, mieletön puutarha ja osoitekin oli KORPIKATU, aivan täydellinen 😀 Onneksi sukulaiset tuli väliin ja näytti siellä esimerkiksi vuotavan katon ja homeisen kellarin, ennenkuin ehdin tehdä mitään peruuttamatonta..

      No, nyt on sitten järki kädessä (ja edelleen puoli sukua mukana) kierrelty monessa talossa, ja viimein tuntuu siltä että sekä järki että tunteet voisi kohdata tämän uuden ihastuksen kanssa. Ilmoittelen heti, kun tietää miten käy!!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *