Järki ja tunteet

Aina välillä lehdissä on sellaisia pariskuntien haastatteluja, joissa heti ensisilmäyksellä rakastuneet kertovat suunnittelevansa pikahäitä. Minun järkevä ja vakava sydämeni aina vähän tyrmistyy semmoisesta. Miten joku voi tehdä noin valtavia päätöksiä noin nopeasti?! Yhtenä iltana tyrmistyin kun pötkötimme sohvalla katsomassa ohjelmaa, jossa pariskunta hetken naimisissa oltuaan hoksasi olevansakin eri mieltä siitä, halutaanko heidän perheeseensä lapsia vai ei. Rullailin tätäkin ajatusta päässäni hetken aikaa, ja sitten heitin kaikessa rauhassa telkkaria tuijottavalle avopuolisolle kevyeksi keskustelunavaukseksi, että missä sää haluut olla kymmenen vuoden päästä? Onko meidän suhteessa sun mielestä nyt jotain semmosta mitä pitäis miettiä? Tämmöinen soma kysymys ei tietenkään ole millään lailla hämmentävä juttu kesken hömppäsarjan katsomisen, mutta onneksi toi mun darling on jo aika tottunut tähän mun ajatuksenjuoksuun. 

pus.jpg

kuva Julia P. 2015

Kuka määrittelee, milloin suhde etenee liian nopeasti? Mistä tiedän, että tämä on juuri se ihminen, kenen kanssa tahdon olla yhdessä aina ja kuljen myötä- sekä vastamäet kunnes kuolema meidät erottaa? Itse ajattelen, että eihän sitä voikaan satavarmaksi tietää. Juuri tästä hetkestä voi olla varma, huomisestakin melko luottavaisin mielin. Mutta kukaan ei tiedä varmaksi, millainen ihminen sitä itse, saati se toinen, on kymmenen vuoden päästä. Tai viidenkymmenen. 

Minä kuitenkin uskon (ja toivon), että yksi pitkän, onnellisen parisuhteen saloista voisi olla rakkauden lisäksi itsensä tunteminen sekä yhteisestä tulevaisuudesta etukäteen keskusteleminen. Järjen ääni rakkaushuuman keskellä. Mutta mitä muuta tällaiselta yli-anaalisoijalta voi odottaakaan? 

En osaa sanoa, olenko lopulta enemmän järki- vai tunneihminen. Olen todellakin ihan helvetin analyyttinen tyyppi ja vääntelen sekä kääntelen asioita päässäni niin joka kantilta kuin vain voi, joten minulle ajatus parisuhteesta, saati naimisiinmenosta pelkän tunteen perusteella on tosi vieras. Vaikka rakkaus on maailman ihanin tunne ja tärkein asia mitä elämässäni on, en pystyisi tekemään isoja päätöksiä pelkästään sen perusteella. Myös ajatus toisesta ääripäästä, eli ainoastaan järkisyistä solmitusta liitosta tuntuu minusta hirvittävän kylmältä, vaikka joillekin se voi olla se toimiva ratkaisu. (Analyysipäästäni huolimatta olen myös toivoton romantikko, mikä tekee mun kanssa seurustelemisesta varmasti ihan älyttömän kivaa. Tsemppii kulta.) Tietysti tässä pitää ottaa huomioon myös se, miten kukin suhtautuu avioliittoon: Onko se vähän vakavampaa seurustelua vai elinikäiseksi tarkoitettu sopimus?   

Jollekin voi olla tärkeää saada rinnalleen ihminen, joka tuntee yhtä palavaa intohimoa reissuelämään ja vapauteen kuin itsekin. Toiselle joku, kenen kanssa voi perustaa perinteisen ydinperheen kultaisinenoutajineen ja farmariautoineen. Puhuin juuri eilen illalla Mummuni kanssa puhelimessa ja mietimme sitä, miten paljon meillä nykyajan ihmisillä on valinnanvaraa. Haluaako seurustella tai mennä naimisiin lainkaan? Ei ole enää itsestäänselvyys että kaksikymppisenä on oltava avioliitto ja torppa hoidossa sekä ensimmäinen lapsi vähintään tuloillaan. Nykyään on ihan okei seurustella ilman avio- tai edes avoliittoaikeita, olla vapaaehtoisesti lapseton pariskunta tai elää sinkkuna jos niin tahtoo. Polyamorisiin suhteisiin taidetaan suhtautua vieläkin hiukan oudoksuen, mutta ainakin niistäkin on alettu jo puhua.

Minulle yhteistä tulevaisuutta miettiessä on ollut tosi tärkeää käydä järkisyistä läpi varsinkin kaksi asiaa: lapset ja yhteinen koti. Vapaaehtoinen lapsettomuus ja oma tönö ovat sellaiset asiat, joista minä en pystyisi oman onnellisuuteni kustannuksella neuvottelemaan, ne ovat liian isoja ja niin kokonaisvaltaisesti elämään vaikuttavia juttuja, että niissä en voisi tehdä myönnytyksiä rakkauden vuoksi. Enkä tahtoisi tietenkään toisenkaan tekevän, joten jos Toni olisi suhteen alussa sanonut haluavansa kaksoset ja kolmion Helsingin keskustasta, en olisi voinut kuvitellakaan meininkimme vakavoituvan. Tottakai on miljoona muutakin tärkeää asiaa, mutta varmaan jokaisella on jotain tiettyjä juttuja, joiden suhteen on aivan ehdoton ja minulle ne ovat nämä. On asioita, joissa voi joustaa toisen takia, mutta myös paljon asioita joista itsessään ja unelmissaan täytyy pitää kiinni. 

Minä toivon eläväni elämäni onnellisena loppuun asti tämän prinssini sekä karvaisen (jossain kohtaa toivottavasti myös höyhenisen) lauman kanssa omassa puutalossamme. Toivon, että jossain kohtaa tanssitaan häitä, rahatilanteen salliessa vähän matkustellaan, eletään mukavaa elämää ja vietetään paljon aikaa yhdessä. Niin minä toivon, sen eteen aion antaa kaikkeni, ja on ihanaa ja tärkeää tietää että toisella on samanlaiset ajatukset.

10440755_527065154062674_1743084397090550642_n.jpg

kuva Julia P. 2014

ps. Ai niin. No mää haluaisin olla tässä, vastattiin kysymykseeni. Niimmääki.

Kommentit (11)
  1. Suloinen kirjoitus 🙂

    Turjakkeen kanssa yhteen loksahtaessamme ”tärkeät asiat” käsiteltiin yhteen muuttaessamme –  vajaan puolen vuoden seurustelun jälkeen. Lapsista taisin sanoa hänen kamojaan kotiini kannettaessa, että baitövei, jos toiveissa tästä parisuhteesta lisääntyä, niin kannetaan suoraan laatikot toiseen osoitteeseen. Ja että naimisiin en sitten mene. Lapsettomuus oli hänelle ok, mutta kosia se yritti yhden vuoden putkeen päivittäin.

    Lapsia meille kuitenkin tuli kaksinkin kappalein, yhteisestä päätöksestä.

    Rouvaa ei minusta tule. Järkisyytä en osaa sanoa sille miksi ei ja tunnepuolellakin kyllä rakkautta riittää. En vain ikinä ole halunnut naimisiin. Sinänsä hassua – vanhempani ovat olleet naimisissa 55 vuotta mutta sen enempää minä kuin veljenikään emme ole avioituneet vaikka pitkässä parisuhteessa elämmekin.
    Minä ja Turjake juhlimme 23:a yhteistä vuotta heinäkuussa ja veljeni on pistänyt vielä paremmaksi, saman naisen kanssa taitaa olla 33 vuotta matkaa takana.

    Häät on kyllä kivoja 😀

    1. Hahaa, mieki paukautin heti seurustelun alkumetreillä, että lapsia ei sitten tule ja naimisiin en taho 😀 Jälkimmäisen suhteen rakoilua on tapahtunut… 

    2. Turjake :’D <3

      Mä oon romantisoinut päässäni ton naimisiinmenohomman jotenkin tosi tärkeeksi jutuksi, ja onneksi tuo puolisko on samaa mieltä siitä että rakkautta on kiva jossain kohtaa juhlistaa ja virallistaa. Mut sehän on kans semmonen homma minkä jokainen hoitaa tyylillään, avo- tai avioliitto, mikä kellekin sopii. 

      Toi lapsihommaki on semmonen, mistä oon ihan satavarma, ja sit takaraivossa naputtaa kuitenkin pelko siitä et ottaako naishormonit jossain kohtaa vallan ja niitä muksuja onki sit vaan pakko saada. Toivon että ei, mut lähipiirissä on pelottavia esimerkkitapauksia. Nähtäväksihän se jää sekin, mut on se hyvä että on ainakin samat lähtöajatukset tässä kohtaa 🙂

      1. Se hormonien vallanotto on ihan kamalaa!!!
        Tuo esikoinen tosin sai alkunsa ihan järkeilyllä, että jos ei edes kokeilla, niin sit voi vanhana kaduttaa. Se oli sitten jonnekin kirjattu että meille lapsi tuli, koska lapsettomuustuomion olin lääkäriltä saanut jo parikymppisenä.
        MUTTA se elämäni ensimmäinen ja viimeinen hormonihyökkäys  alias vauvakuume kun esikoinen oli vuoden ikäinen (itse 34-v) oli kyllä jotain järjetöntä.

        Ihan oikeasti katosi kaikki äly ja ymmärrys päästä. Siihen tilaan jos joutuu ja sattuu olemaan vieressä mies, jota kohtaan lämpöisiä tunteita löytyy niin autajavarjele!!
         

        1. Ääääääää joo just tota mä pelkään 😀

  2. Ei varmaan hirveästi yllätä, että mie laukkaan tänne kertomaan olevani niin samaa mieltä. 😀 Vaikka olenkin sitä mieltä, että tokkiisa jokainen pariskunta määrittelee ihan itse mikä kullekkin on sopiva vauhti edetä eikä asia ulkopuolisille kuulu, niin en voi sille mitään, että pyöräyttelen silmiäni näille pikarakastuksissaan tehdyille naimisiin meno päätöksille, jonka jälkeen vasta aletaan ihan oikeesti toiseensa tutustumaan. Minulle siis naimisiin meno (ja lasten hankinta) on sellaisia isoja happily ever after -juttuja, eli niitä päätöksiä tehdessään on oltava toisistaan jo niin varma kuin ilman ennustajanlahjoja nyt voi olla.

    Mehän edettiin alkuun tosi nopeeta – kahden kuukauden sisään ”ollaanks me poiccis ja tyttis silleen aikuisten oikeesti” -keskustelun jälkeen asuttiin jo saman katon alla yhteinen koira hankittuna. Mutta sitten vaan möllöteltiin toisiamme ja maailmaa ja seuraava iso askel tapahtui vasta kuuden vuoden päästä kun ostettiin tämä talo. Sit ollaan taas möllötelty vaan. 😀 Varovaisesti olen mielessäni jo pyöritellyt tuota naimisiin menoa, mutta se on vielä lokerossa ehkä sitten joskus. Ei siksi ettenkö olisi varma keskinäisestä rakkaudesta ja etteikö toisensa tuntisi jo näin kahdeksan vuoden jälkeen ja voisi luottaa niin hyvässä ja pahassa, vaan ihan siksi kun se on mulle NIIN huge juttu.

    Vaan ootte te kyllä söpöisiä ^_^ Mie sain vähemmän romanttisen vastauksen kun (ikä)kriiseissäni kysyin, että ”rakastatko minuu sit kun oon ryppyinen ja hampaaton?”

    ”Emt.”

    :’D

    1. Emt :DDDDD ahahhaha ihana!

      Ja kivaa että en oo ainoa paheksuja 😀 Me ehdittiin tapailla 4kk ennenku päästiin tähän official tyttis ja poikkis-vaiheeseen ja asuttiin saman katon alla jo puolen vuoden seurustelun jälkeen. Joidenkin mielestä nopeeta, tosin tien ihmisiä jotka on edenny paljon nopeemminkin. Kukin tyylillään!

      Naimisiin meno on kyllä hugein hugejuttu mitä itekää osaan aatella, enkä ees oikeen tiiä miksi. Ja mehän ollaan seukattu ”vasta” kolme vuotta, ja vaikka musta tuntuu että oon niin varma kun vaan varma voi olla, niin silti kelailen koko ajan myös näitä ”no entä kymmenen vuoden päästä pitäiskö odottaa sinne asti” juttuja. Mikä pointti siinä odottamisessa sitten lopulta on? Jos ny oottaa vaikka sen kymmenen vuotta, niin sit sen jälkeen voi taas stressata seuraavaa kymmentä 😀 Jossain kohtaa on vaan otettava se askel jos niin haluaa, ja tehtävä sitten sen eteen paljon töitä että hommat menee kuten toivotaan, loppu on kohtalon hallussa. Eihän se odottamalla parane.

      (Ja eihän me siis kihloissa olla vaikka hääaiheesta tauotta jauhan joskus puhutaankin. Molemmille kihlaus merkkais sit sitä että häitä aletaan suunnitella ja pitää sitte vuoden sisään.)

      1. No niinhän se tosiaan on joskus se askel uskallettava ottaa, mutta minkäpä vatuloija luonnolleen mahtaa 😀 

        Ei olla kihloissa mekään, koska siinä(kin) kohtaa olen vanhanaikainen ja olen sitä mieltä, että kihlaus = kosinta. 🙂 Jännää muuten miten muutenkin pukkautuu päähän yhtäkkiä kaikkia ”vanhanaikaisia” ajatuksia…kuten vaikka se, että aiemmin olin sitä mieltä ettei nevöevö naimisiin ja nyt on sit kuitenkin saanut jostain päähänsä sen, että tuntus jotenkin hirveen tärkeeltä ottaa miehen sukunimi. Whaaat. 😀

        1. Määki haluan miehen sukunimen, jotenki se tuntuu kivalta ajatukselta vaikka pitäiski varmaan nykyään olla kivenkovaa feministiä ja pitää oma 😀 Ollaan its as puhuttu tästä aiheesta aika paljon just sen mun serkun kanssa jonka häissä oon kaaso. Mut siis mää aattelen et kun haluaa tehdä niin niin mikäs siinä, mä tykkään muutenki sellasesta vanhanaikasesta romantiikasta et mies avaa oven ja kantaa kauppakassin. Eri asia jos aattelis et niin on tehtävä koska kaikki muutki/niin vaan kuuluu/niin on aina tehty 😀 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *