Kun luovuttaminen oli oikea vaihtoehto

Ammattikorkeakouluun hakiessani olin aivan supertympääntynyt kaikkeen: Vihasin jokavuotisen kaamosmasennuksen kourissa (silloisia) hiljaisia yövuoroja ja elämä tuntui kaikin tavoin jotenkin sisällöttömältä ja paikallaan jumittavalta. Oli ollut ihan liikaa kaikkea. Ja liian vähän mitään. En oikeastaan tiennyt mitä kaipasin, mutta halusin jotain mikä pitäisi kiireisenä ja täyttäisi liiallisen omiin ajatuksiin kuluvan ajan. Selasin netistä erilaisia koulutusvaihtoehtoja, pohdin olisiko opintoihin varaa ja huomasin, että sairaanhoitajaksi voisi opiskella myös työn ohella. No Heureka! Kouluunhan minä haen, voin sitten sairaanhoitajana perustaa vaikka oman vanhainkodin ja tehdä elämästäni tosi merkityksellistä. Lähihoitajan ammatista kohti sairaanhoitajuutta on aika luonnollinen siirtymä, enkä oikeastaan edes kunnolla harkinnut mitään muita koulutusvaihtoehtoja, vaan kun yhteishaku keväällä 2013 alkoi tiesin mihin ruutuihin rakseja laittaa. 

Päätös kouluunhakemisesta sytytti sisälläni jonkin kipinän ja valon lisääntyessä totesin, että nyt tähän elämään pitää saada jotain ryhtiä. Ostin viimein jäsenyyden joogasalille, hurahdin hortoiluun eli villivihannesten keräilyyn, opettelin olemaan itseni kanssa ja vietin paljon aikaa metsässä. Varasin saunavuoron. Join yrttiteetä. Olo parani paranemistaan ja muistan sanoneeni eräälle ystävälle, että nyt eletään maagisia aikoja, kesällä tapahtuu jotain. Toukokuussa tuli valintakokeiden aika ja minua onnisti heti ensi yrittämällä; olin yksi niistä onnekkaista, jotka satojen hakijoiden joukosta valittiin pieneen monimuoto-opetusryhmään opiskelemaan uutta ammattia.

Sitten oli se kesä. Ihana kuuma kesä, jonka aloitin viimein onnellisena. Viiletin ystävien kanssa puistoissa ja kemuissa ja tunsin saaneeni taas myös yhteyden siihen ihan oikeaan minään, joka rakastaa metsää ja viihtyy hiljaa yksin kotonakin. Oli hyvä olla enkä kaivannut mitään.

Ja sitten oli se poika, jolta pyysin tulta ja sain perhosia vatsaani.

retro koti blogi.JPG

Syksyllä alkoivat opinnot ja heti ensipäivistä lähtien minusta tuntui, että tämä ei vie minua kohti sitä mitä tahdon, vaan ainoastaan verottaa aikaa niiltä asioilta joita rakastan. Suoritin kurssin toisensa perään ja hautauduin tunneilla takapenkkiin näpyttelemään kännykkää. Koko kouluajan mietin, että kunhan tämä on ohi, niin voidaan viimein ostaa semmoinen puutalo, josta iltalenkillä Raholassa aina haaveillaan. Kunhan koulu on ohi pääsee taas kunnolla töihin ja loppuu tämä kituuttaminen. Kunhan koulu on ohi voin käyttää enemmän aikaa kaikkeen mikä on oikeasti minua. Kunhan koulu on ohi luen vain kirjoja, jotka oikeasti kiinnostavat. Kunhan koulu on ohi. 

Toisena keväänä viimein totesin, että jos koko koulutukselta odottaa kaikkein eniten sen loppumista, yksikään työharjoittelupaikka ei kiinnosta ja koko homma vain lykkää oikean elämän alkamista, ei taida olla ihan oikeassa paikassa. Suoritin laskelmia pankin lainalaskurissa, selasin Etuovi.comia, tein budjetin tulevaa varten ja pintaremonttisuunnitelman silloiseen asuntoon. Tiesin, että viimein ollaan lähempänä unelmien toteuttamista kuin koskaan.

Nyt myydään tää ja muutetaan.

Keskeytin sairaanhoitajaopintoni vajaan kahden vuoden opiskelun jälkeen maaliskuussa 2015. Lähetin opintotoimistoon eroilmoituksen ja tunsin miten selässä raahatun kivirepun hihnat naksahtivat poikki. Tesoman kaksio myytiin kesäkuussa ja tönöön kannettiin muuttokuorma syyskuussa. Enkä ole katunut hetkeäkään.

pirtti blogi.JPG

Opintojen keskeyttäminen on ehkä yksi parhaista päätöksistä, mitä ikinä olen tehnyt, mutta ehdottomasti myös yksi vaikeimmista. En ole kovin periksiantavainen luonne ja puskenkin jotain halutessani läpi vaikka siitä kuuluisasta harmaasta kivestä. Joitain voi ehkä ihmetyttää, miksi yhdelle koulun lopettamiselle pitää omistaa kokonainen pitkä postaus, mutta minulle se yksittäinen tapahtuma oli tosi kova paikka. Piti myöntää itselleen ja muille, että minä jätän nyt jotain kesken. Minä olin väärässä, aloitin jotain mitä en aiokaan viedä loppuun. Lopettamispäätöksen vaikeus ei johtunut siitä, ettenkö olisi itse tiennyt mitä tahdon, vaan luuseriksi, laiskaksi, haihatteljaksi ja pystymättömäksi leimaantumisen pelosta. Sillä kyllähän minä olin pystynyt hyvin siihenkin asti, numerot olivat oivia eikä kursseja jäänyt koskaan rästiin. Mutta miten uskottavalta aikuiselta kuulostaa, jos sanoo lopettaneensa opinnot puolessa välissä vain siksi, että opiskelu ei tehnyt onnelliseksi?

No ei niitä opintoja nyt olisi paljon ollut enää jäljellä, eikö ois ollu se ja sama käydä kerralla loppuun asti? 

Sinne monimuoto-opiskeluun oli niin vaikea päästäkin, monta sataa hakijaa ja vain kolmekymmentä valittiin, eikö ois kannattanu pitää niin hyvästä paikasta kiinni? 

Susta olisi tullut niin hyvä sairaanhoitaja!

 Nythän sulla meni kahden vuoden opiskelut ihan hukkaan?

Minä mietin, etten halua olla sairaanhoitaja. Ja mitä jos jatkan vielä loput kaksi vuotta ja kuolenkin sitten. Heti seuraavana päivänä, todistus kourassa. Haluanko käyttää elämäni viimeiset kaksi vuotta siihen, että todistan muille pystyväni huitaisemaan AMK-tutkinnon lävitse keikkatyön ohella toisella kädellä räpeltäen? Vai voisiko muille todistelun sijaan ollakin olennaisempaa toimia kuten sydämessä (ah, kyllä, SYDÄMESSÄ) oikealta tuntuu?

rintamamiestalo blogi.JPG

Minä siis luovutin. Itseasiassa luovutin taas. Sairaanhoitajakouluun päästessäni olin ihan mielettömän onnellinen ja hehkutin asiaa innoissani kaikille tutuille, mutta hahmotettuani kunnolla mistä opinnoissa ja tulevassa työnkuvassa olisi ollut kyse ja ymmärrettyäni varsinkin sen, millaisia oloja yritin itseni kiireisenä pitämisellä ja uusilla opinnoilla tuolloin paikata tiesin, ettei kyse ollut minun polustani. Muutamia vuosia aiemmin aiheutin hämmennystä lähipiirissä irtisanouduttuani silloisesta vakityöpaikasta, koska en ollut sielläkään onnellinen. Työilmapiiri oli karmaiseva ja olin niin ahdistunut, että se alkoi heijastua jo vapaa-aikaankin. Olin ollut ihan hirmuisen iloinen saatuani vakituisen työn aikana, jolloin määräaikaiset sopimukset kukkivat, mutta onneksi senkin kohdalla ymmärsin ettei kaikesta saavutetusta ole aina pakko pitää kynsin ja hampain kiinni vaan joskus on tehtävä tilaa uudelle. Aina ei ole pakko olla helvetin uskottava ja pystyvä aikuinen. Aina ei ole pakko miettiä, mitä muut minusta ajattelee jos poikkeankin kaavasta.

Mistäkö tämä kaikki nyt tuli mieleen? Suunnittelen uusia opintoja. Sellaisia, jotka tuntuvat minulta ja onnelliseksi tekeviltä.

Ne liittyvät uuteen haaveeseen, josta vihjasin vuodenvaihteessa.

Toivottavasti pian on lisää kerrottavaa!

Kommentit (15)
  1. Tiätkö…
    Itse ajan tätä elämänväylää käsijarru päällä vuodesta toiseen…
    En taida tietää minkä merkkisellä autolla ajan, koska se käsijarru on jossain piilossa, en saa sitä pois päältä, että voisi ajella vapaalla..
    Ehkä se selviää pian.
    Sen ainakin opin pikkuhiljaa, että miksi kysyn aina muiden mielipiteitä, koska ne eivät kuitenkaan tuo sitä toivottua vastausta ja sitä kautta onnellisuutta….
    Eli niinkuin kirjoitit, niin juuri toisten oletusten, toiveiden alla elämistä? Jotka eivät kuitenkaan johda mhinkään omasta mielestäsi..
    Olet ollut rohkea! <3

    1. <3 

      Osuva vertaus, toivottavasti se jarru sieltä putkahtaa esiin että pääset viskaamaan sen mäkeen!! Ei varmaan ikinä pysty elämään niin, ettei välillä olisi kysyttävä muidenkin mielipiteitä ja tottahan niistä joskus on apuakin, mutta jos oppisi tunnistamaan milloin niille oikeasti on todella aiheellista haistattaa pitkät 🙂 

      Rohkeutta sinne!

  2. Juuri tuota oivallusta minä vielä työstän, ajattelen nimittäin todellakin, että kaksi vuotta elämästä meni siinä koulussa ihan hukkaan. Tästä muistutti juuri esimerkiksi Kelan takaisinperintä :’D Harmittaa maksella opintotukia takaisin kun tuntuu, etten niiden vastineeksi saanut mitään. Mutta sainhan minä, ihan varmasti!! 

    Kiitos kommentista, luovutetaan jatkossakin kun siltä tuntuu 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *