Metsästä, lumisydämistä ja katupartiosta

eväsretki.jpg

Facebook muistutti, että kaksi vuotta sitten nautiskelimme aamukahvimme metsässä. Emalimukeista tarjotun termarisumpin toverina oli i-h-a-n-i-a Sinuhe juustorinkeleitä, joita voisi syödä ainakin kolmetoista putkeen. Metsäminä on ollut kovin hukassa muuton jälkeen; se helvetin pitkä musta syksy, räjähdysmäisesti ilmaantuneet, putkia paukuttavat pakkaset ja tämänhetkinen loska eivät ole innostaneet tutkimaan uusia kotiseutuja juuri pihaa ja lähikauppaa kauempaa. Tekosyitä, tekosyitä.. Teininä menin välillä ihan tarkoituksella metsään juoksemaan paljain jaloin. (Ei, en tokikaan tällaisilla keleillä.) Jätin kengät johonkin kannonnokkaan ja lähdin pomppimaan sammalmättäältä toiselle, kiipeilin kiville, hyppelehdin ympäriinsä kunnes osuin takaisin popojeni luo. Ompelin käsityötunnilla itselleni oranssin, keijuhelmaisen metsämekonkin, siitä tuli oikeastaan aika ruma kun en jaksanut silloinkaan olla huolellinen.

Nyttemmin jalkapohjani ovat aikuistuneet, eivätkä ne pidä neulasista. Typerää.

Suomalainen metsä on rauhoittava ja maadoittava paikka. Taitaapa siitä olla ihan tieteellistäkin näyttöä, että luonnossa vietetty aika laskee verenpainetta ja vähentää stressiä. Olen innostuessani, harmistuessani, ihanmitävaanssani aika nollasta sataan-tyyppi. Triggeriin nähden yliannostellun tunnereaktion voi aiheuttaa aikaan ja paikkaan katsomatta vaikka kissavideo, radiosta kuuluva nostalginen kappale, kauniisti kasvoiltaan rypistynyt mummo tai dokumentti valjakkokoirakisan voittaneesta, kilpailun ainoasta naispuolisesta osallistujasta. Eräällä ruokatunnilla huikeaa tilannetajuani pääsivät todistamaan työkaverit, kun puhelimeni soi, ja paras ystäväni kertoi juuri vastanneensa myöntävästi avomiehensä kosintaan. Väeltä meni korvat lukkoon varmaan Lappia myöten. 

Kun kiinteistövälittäjä viime kesänä soitti minulle, että joku höperö sijoittaja haluaa ostaa asuntoni pelkkien nettikuvien perusteella ennen kuin kämpässä oli ehditty pitää ensimmäistäkään näyttöä, sain tietenkin riemuhepulin. Olin yksin kotona ja pelkkä puhelimen välityksellä ihmisille hihkuminen ei auttanut mitäapuavoikotääollatottanytmesaadaantalouaaaa-reaktiooni. Muistan laittaneeni eräälle ystävälle viestin, että pakko lähteä metsään rauhoittumaan ennenkuin pumppu pettää. Koirat hihnoihin ja hetkeksi vihreän keskelle hengittelemään, pian pulssi jo alkoikin tasaantua. Honkien keskellä samoilu neuvoo myös murheellisissa oloissa, sydänsurut voi tiputella puolukanvarpujen sekaan, sammaleeseen  maatumaan. Sitä eeppistä puiden halailua kannattaa ihan oikeasti kokeilla.

Lapsena lempiharrastukseni oli puissa kiipeily. Kapusin kooorkealle pihakuusemme latvaa kohti, sidoin tukevan oksan kohdalle vihreän hyppynarun, ja hilasin sen päässä roikkuvalla korilla itselleni aittaleipää, mehupullon ja Aku Ankan taskukirjoja. Lempikuuseni latvassa asui myös mielikuvitusystäväni, Demi-niminen puuma. Ei tarvinnut silloin älypuhelinta viihtyäkseen, ei.

katupartio.jpg

Koulumatkojen hienoutta taas olivat päivät, jolloin lumessa oli kirsi ja siitä pystyi sahaamaan sydämiä. (Tai mitä kuvioita vain, mutta minä ainaisena romantikkona sahailin tietenkin jo ekaluokkalaisena pelkästään niitä.) Lumen kannesta irroitettua muotoa kiikutettiin päättäväisesti kohti kotia, luomatta aarteen varalle sen suurempia tulevaisuudensuunnitelmia, ja matkalla se aina tietenkin särkyi. Sitten vain pökättiin sormet napakasti uudelleen kiteisen kuoren lävitse pakkaslumen puolelle, ja aloitettiin sydämen luominen alusta. Aina jaksoi yrittää uudestaan.

Tästä voisi muodostaa jotain hienoa symboliikkaa.

Muisto lumisydämistä tuli mieleeni, kun pidimme alkuviikosta jälleen urhean katupartiomme kanssa rauhaa yllä kylätien varrella. Tomerat partiolaiset päivystävät ikkunassa aina tilaisuuden tullen, ja minä tietenkin kehun ja kiittelen, tuntien näin naisihmisenä oloni ihan erityisen turvatuksi. Pystykorvainen konstaapeli on pääjehu, hän kiipeää yleensä ensimmäisenä vartiopaikalle ruokasalin ikkunan ääreen. Eläköitynyt päällikkö ja porukan aivottomat lihakset liittyvät seuraan myöhemmin, mikäli konstaapelin tuhina antaa ymmärtää, että jotain hälyyttävää on tapahtumassa.

Ohikulkevista koirista ilmoitetaan aina, mutta lunta kiikuttavat lapset ovat päässeet nyt toisena haukkumislistalle. Aikuisille möhistään vain, jos mokomat pysähtyvät seisoskelemaan talomme kohdalla, eivätkä jatka tappavan tasaisella vaappumistahdillaan kiltisti eteenpäin. Ilmeisesti hyväuskoista lumenkiikuttamista ei pidetä huushollissamme hyveenä sen suuremmin, kuin liiallista matkalla empimistäkään. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *