Muista kirjoittaa eläimistä

lenkillä.jpg

Muista kirjoittaa eläimistä näpytin maanantai-aamuna yövuoron jälkeen kännykän muistioon juuri ennen nukahtamista. Olin kotiin tullessani katsellut pihaamme ja jälleen kerran harmitellut, ettei siihen tiiviin aidan vuoksi ikinä voi tulla metsän asukkeja vierailuille. Kadehdin kovasti niitä Instagram-tovereitani, jotka välillä laittavat koti-ikkunoistaan otettuja kuvia aamu-usvassa aterioivista peuraperheistä. Mietin, miten kauan onkaan siitä, kun olen viimeksi päässyt ihastelemaan luonnonvaraisia karvakorvia ja mieleeni tuli viime kesä. Olin tosi tosi uupunut pitkän työputken ja silloisten murheiden keskellä – ei varmasti ollut meneillään mitään järisyttävän suurta, mutta kenellepä arki ei toisinaan olisi harmaampaa kuin toisinaan? Jälleen kerran matkatessani yövuoroon märehdin jotain päässäni ja yhtäkkiä näin bussin ikkunasta ihan mielettömän kauniin bambin, elämäni ensimmäistä kertaa niin läheltä ja rauhallisesti paikoillaan seisoen, pelkän pakoon pötkivän takamuksen sijaan. Ehdin tuijottaa sen lempeisiin silmiin hyvän aikaa bussin odotellessa pysäkillään kyytiin nousevaa väkeä. Kuten olen kertonut, rakastan väläytellä kohtalo-sanaa jatkuvasti ja nähdä asioissa pintaa syvemmällä olevia merkityksiä. Tuona kesäisenä iltana tuo kaunis ja siro olento tuntui olevan aivan päivänselvä viesti siitä, että kyllä kaikki taas muuttuu paremmaksi. Tämän jälkeen en ole kertaakaan voinut mennä kyseisen paikan ohi tutkimatta olisiko merkityksellinen bambi tullut takaisin.

Tiedän, on ihan pimeää luoda merkityksiä randomilla tielle poukkoilevien villieläinten ja omien ajatusten välille. Koen kuitenkin aina itselleni hiukan etäisiksi sellaiset ihmiset, jotka eivät ymmärrä luonnon (tai muidenkaan) ihmeiden päälle. Pari vuotta sitten vietin kesän valvoen erään pienen dementiahoitokodin öitä ja sen puutarhamaiseen pihaan ilmestyi joka aamu kellontarkkuudella mustarastas (lempilintuni) livertelemään. Kyllä se vaan tuntui oli maagista, vaikka aamuvuorolaiset eivät ihan ymmärtäneetkään, miksi jaksoin intoilla samasta linnusta yö toisensa perään. Toisena kesänä taas seurasin silmät loistaen silloisen työpaikan parkkipaikalla poukkoilevaa rusakkoa ja olin melkein nolona kun hehkutukseeni vastattiin vain aijaa. Hyvänen aika se oli ihana pörröinen pupu!! 

18043043_1003738319728686_1689246593_o.jpg

Rakastin pienenä maailman eniten (kuinkahan monia asioita rakastan maailman eniten, oh well) sitä kun Iskä tuli rekkakuskin töistään kotiin ja kertoi mitä kaikkia eläimiä reissulla oli tullut vastaan: Aamuöiden tunteina teiden yli loikki usein esimerkiksi kettuja, joita minä en ollut ikinä nähnyt muutakuin telkkarissa ja Ähtärissä. Hirvien, porojen, jänisten ja supikoirien kohtaaminen oli mielestäni mitä kadehdittavin asia – ja on edelleen (vaikka nykyään osaankin jo pelätä hirvikolareita). Monesti menimme iltaisin ajelullekin sellaisille paikoille, joista näki rusakoiden vakkari yöpalanurtseille. Yksi varhaisin selkeä lapsuusmuisto on se, kun Iskä tuli herättämään keskellä yötä, koska pihatiemme oja hohti aivan vihreänään kiiltomadoista. Kuin olisi taikametsässä ollut! Kaksikymmentä vuotta myöhemmin näin kiiltomadon seuraavan kerran Mummulan metsälaavulle johtavan polun varressa, eikä taianomaisuus ollut yhtään kauempana vieläkään. Erilaiset (varsinkin Suomen luonnosta kertovat) luontodokumentit ovat edelleen mielikatsottavaani ja tiedän, että yksi suurista syistä ihastua juuri avopuolisooni oli se, että jaamme saman rakkauden luontoa ja eläimiä kohtaan.

En nykyäänkään edes yritä suhtautua aikuisen tyynesti rusakoihin tai sammakoihin vaan hihkun kaiken perään aivan yhtä innoissani. Pari vuotta sitten Puntala-rockissa pelästytin puoli leiriä bongatessani telttojemme luo mönkineen sisiliskon. Ilmeisesti se ei olekaan kaikkien mielestä maailman söpöin otus? Kevään ensimmäinen sitruunaperhonen on aina suuri valon viestiä tuova ihme ja ensimmäisenä tönössämme vietettynä kesänä en olisi voinut olla onnellisempi huomattuani yön pimeydessä katon yllä liehuvat lepakot. Yksi merkityksellisimpiä kohtaamisiani oli muutama vuosi sitten kesäisenä pyhäaamuna yövuorosta kotiin pyöräillessäni: Koko metsäinen taajama uinui hiljaisuudessaan kellien ja yhtäkkiä tien vierestä hipsi eteeni mitä kaunein punaturkkinen kettu. Pysäytin pyörän ja jäin tuijottamaan samalla kun minua tuijotettiin takaisin. Katselivat toisiansa, menninkäinen rinnassansa tunsi kummaa leiskuntaa alkoi soida päässäni. Olin kaivannut edesmennyttä veljeäni paljon ja koin sellaisen kummallisen rauhan tunteen, kuin kettu olisi tullut tapaamaan minua merkiksi siitä, että kaikki on hyvin myös siellä jossain jonne en enää yhteyttä saa.

Eilisaamuna muistellessani viime kesäistä bambikohtaamistani mietin, että tulisipa taas jokin merkki. Jotain nyt sanomaan että ponnistelut kannattavat, raha-asiat järjestyvät ja nyt on ehdottomasti oikea aika suorittaa haikaillut opinnot, olen valinnut oikein, paha mieli ja kiire on aina vain tilapäistä ja tästä tulee upea vuosi. Kaikki on hyvin ja minulla on ihmisiä jotka ymmärtävät miten lysti ja järjestelmällinen on kohtalo. Muista kirjoittaa eläimistä ja siitä miten ne merkitsevät. Illalla lähdimme Tonin ja Ruskan kanssa lenkille. Löysimme ihanan, kuin järven ylle laskevan auringon tuijotteluun varta vasten tehdyn metsäisen kalliopaikan ja poikkeuksellisesti minulla oli kamera repussa, vaikken oikeastaan ikinä sitä ota tavalliselle lenkille mukaan. Tien toisella puolella Ruska kiskaisi yhtäkkiä pusikkoa kohti ja ihmettelimme, että mitä kummaa siellä oikein on.

peurat.jpg

Siellä oli viisi bambia.

Kommentit (19)
  1. <3 täälläkin etsitään aina merkkejä luonnosta ja metsäneläimen kohtaaminen on niin ihanaa!!!

    Tässä pakko kertoa, tuli siun tarinasta mieleen - vuoden 2015 kesän oli tarkoitus olla minun ja mieheni elämän parhain kesä koska elokuun lopussa menisimme naimisiin. Kuitenkin kesäkuussa menehtyi yksi lähisukulainen yllättäen ja hääjärjestelyistä hypättiinkin hautajaisiin ja perunkirjoitukseenkin mentiin hääharjoituksista.

    Häille ei kauheasti energiaa piisannut ja herättiin järjestelyihin vaan pari viikkoa ennen h-hetkeä. Stressasi ja pelotti ja loppuvaiheessa en edes ollut varma halusinko häitä. Mutta niin päivää ennen häitä, illalla elokuinen taivas täyttyi revontulista. Ja tuli sellainen olo, että kyllä se tästä. Sittenkin.

    1. Oi että <3 Voin kuvitella millainen tunne ja helpotus tuli! Revontulet on kanssa jotain niin vaikuttavaa, kerran oon vaan itse nähnyt oikein tosi kunnolliset, Tampereen taivas oikein loimusi! Ja miten kaunis se sanakin on – revontuli. Eikös ne ollut jotain ketun hännän huiskauksia vai miten tuo sanan syntytarina menikään.. 

  2. Ihana teksti ja toi viimeinen kuva – maaginen!

    Itsekin jaksan vielä tämänkin ikäisenä innostua jokaisesta sisiliskosta, sammakonpojasta, perhosesta, rusakosta, kissasta (and the list goes on…) jonka vain näen. Varsinkin kaupunkiympäristössä. Joitakin vuosia sitten päätin extempore kauppareissulla hypätä ojan yli ryteikön puolelle ja silloisen avopuolison ihmetellessä ryteikköön pönkimistäni kysymyksellä sekosinko vastasin vain eiku mie meen kattomaan joko on sammakonkutua. Voin sanoa, että oli puolisolla näkemisen arvoinen ilme. Ei voi minkään, minut(kin) on isä tämmöseksi menijäksi kasvattanut. 😀 Perheen mökillä ollessani huhhailen ympäri tonttia etsimässä sisiliskoja, kyitä ja sammakonpoikia – joista jälkimmäisiä saatan äitini iloksi myös kantaa hänen nenänsä alle. Myös mökin ympärillä olevassa metsäisessä peltomaisemassa asustelevat kauriseläimet innostavat kiikaroimaan pellonreunoja joka aamu ja ilta. Paras hetki on se, kun bongaa lopulta myös mukana olevan vasan.

    1. Siis kutubongailu, todellakin! Ei sellaisista hommista vaan voi kasvaa ohi 😀 

      Kaupunkiympäristössä ja mökillä on kyllä ihan omat viehätyksensä <3 Mulla meni puolet mökkeilypäivästä viime kesänä siihen ku istuin huussin rappusilla odottelemassa, tulisiko vilaukselta näkemäni sisilisko uudestaan esiin <3 Ja sitten kiikaroitiin telkän pesiä ja näin keväällä tietty joutsenia ja kurkia. Ja kaverin mökillä ollessa tuli joskus peurat ihan ikkunan alle syömään, voi se oli hienoa! 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *