Paha ei jätä tapahtumatta siksi, että kuluttaa koko elämänsä sen pelkäämiseen

Mää pelkään koko ajan että kaikki kuolee sanoin ystäville keskikesällä grillimakkaran ääressä. En saa nukuttua talviöinä koska pelkään että kuollaan häkämyrkytykseen kun takkaa on lämmitetty. Jos Toni ei vastaa mun viesteihin töissä oon varma että se on jäänyt bussin alle aamulla. 

Viime talvena luin ahdistuneisuushäiriöistä ja mietin, että se kaikki kuulostaa niin tutulta. Muistelin, miten peloissani itkin kuusitoistavuotiaana kun vielä taapero pikkuveli pääsi ekaa kertaa risteilylle. Mitä jos siellä tapahtuu joku onnettomuus. Miten panikoin, kun  juhannuksena serkku ei vastannutkaan heti puhelimeen ja oli myöhässä sovitusta tapaamisesta. Jos se on ajanut kolarin. Miten sydän änkee kurkkuun joka kerta kun seison bussipysäkillä ja jossain haukkui koira. Onko ne karannut meidän perään, nyt ne jää auton alle tai jäätyy kuoliaaksi. Miten usein tuijotan ovea ja lasken minuutteja. Sen pitäis olla jo täälä, mitä on tapahtunut? Miten usein valvon kun pää ei suostu olemaan hiljaa. Miten vaikea minun on keskittyä ja miten paljon minun on tehtävä listoja ja suunnitelmia uskoakseni, että kaikki järjestyy. Miten tarkistan asioita uudestaan ja uudestaan ja tenttaan muita itsestäänselvistä jutuista. Miten pienetkin ongelmat paisuvat päässäni järjettömän kokoisiksi ja pelkään tauotta pahinta.

Miten monta kertaa minulle on sanottu älä puhu tommosia. Miks sä mietit tommosia? Miten mietin, miksi kaikki muut saavat ne ajatukset hiljennettyä ja minä en. Miten lopulta annoin ajatusten vain myllätä päässä kertomatta niistä, koska hulluhan sitä on kun miettii tämmöisiä koko ajan. Miten välillä liian täysi pää purkautui itkuna tai raivona ulos. Miten välillä vain makasin sikiöasennossa ja olin mykkä. Pitkään kerroin kaikille olevani rasittava kontrollifriikki, joka ei pidä kompromisseista vaan tekee aina oman päänsä mukaan. En mää vois ikinä elää kenenkään kanssa. Yritin kääriä rakkaimpiani mahdollisuuksien mukaan turvaan pehmusteisiin silläkin uhalla, että untuvan keskellä ei voi hengittää. 

15870570_923022844466901_941408627_n.jpg

Jotain tosi ratkaisevaa tapahtui sillä hetkellä, kun ymmärsin, että kuristava ja puristava olo sekä valtava tarve jatkuvaan kontrollintunteeseen on nimenomaan ahdistuneisuutta. Sen sijaan, että pitäisi hallita mennyttä ja tulevaa onkin jokin juttu minun päässäni, jotain mihin minä voin itse ajatuksillani vaikuttaa. Enää en (aina) ajattele olevani luonteeltani vittumainen ja vaikea, vaan ymmärrän miten jatkuva pelko ja pakonomainen huolehtiminen ovat saaneet minut mieltämään itseni ja muuttamaan käytökseni sellaiseksi. Ja nyt tiedän, ettei minun ole pakko esittää ajatusteni sanelemaa roolia enää. Minun on välillä vaikea kommunikoida rakentavasti siksi, että huolehdin aivan liikaa ja tongin kaiken aina pohjamutia tai kymmenen vuoden päästä-tulevaisuusskenaarioita myöten, mutta ajatusten ei tarvitse mennä niin. 

Kaikki se hysteerinen pelko alkoi yhtäkkiä keventyä kun sen olemassaolon ymmärsi. Nykyään tunnistan yhä useammin milloin ajatuksia säätelee oma tahto ja milloin se peikko, joka jonnekin sisälle on pesiytynyt kiristelemään naruja aina kun jokin ei suju suunnitelmien mukaan. Osaan jopa sanoa ahdistukselle aika usein että mee pois, en mää ajattele oikeesti noin. Ei sitä todellakaan aina saa karkotettua vaan peikolla on ylivoiman hetkensä edelleen, mutta olen oppinut tuntemaan sen mikä on ihan mahtava juttu. On alku josta jatkaa eteenpäin.

Maailma ei muutu hyväksi pelkäämällä jatkuvasti pahinta. Kukaan ei jätä loukkaamatta minua siksi, että vietän aikani murehtimalla sitä etukäteen. Onnettomuudet eivät jätä tapahtumatta vaikka ajatuksissani varautuisin niihin. Menneisyyttä ei vain voi muuttaa vaikka sitä jauhaisi päänsä sisällä loputtomiin, ainoa vaihtoehto on hyväksyä kaikki mitä on tapahtunut, oli asia iso tai pieni. En voi murehtia sairauksia etukäteen pois. Jos syttyy sota niin se syttyy, valvoin minä öitäni tai en. Kenenkään muun tekoihin ei loputtomiin voi vaikuttaa, kuin omiinsa. Ja kaikelta ei vain voi suojella, itseään eikä muita.

Paha ei jätä tapahtumatta siksi, että kuluttaa koko elämänsä sen pelkäämiseen.

15902448_923014354467750_837877983_o.jpg

Näitä mantroja minä nyt itselleni toistelen. Toivon vuodelta 2017 paljon lempeyttä, että osaisin tuntea sitä sekä itseäni että muita kohtaan. Toivon muutaman hengityksen ajatuksen ja teon väliin. Toivon tekoja ja toimia reaktioiden sijaan. Toivon kärsivällisyyttä silloin kun en onnistu. 

Kommentit (14)
  1. Mullakin on ollu tää sama ajattelumalli pitkään ja oon tajunnut vasta hiljattain että se on ahdistusta. Varsinkin jäätävä hypokondria , siis kaikkien mahdollisten sairauksien pelkääminen on on joskus ihan super raskasta. Itse luin juuri Kimmo Taskisen Tunne lukkosi- kirjan, joka on paljon näitä mielen kummallisuuksia avaava kirja, tajusin paljon omasta käyttäytymisestäni sen avulla. Suosittelen. 🙂 

     

    1. Taisinkin juuri vilkuilla tuota kirjaa kun tein Adlibrikseen tilausta, näytti mielenkiintoiselta! Täytyy siis tutustua, kiitos vinkistä 🙂 Sairauksien pelkääminen on kyllä raskasta, voimia sinnekin näiden mietteiden kanssa painiskeluun. Omat pelkoni tuntuvat keskittyvän pahiten onnettomuuksien/tapaturmien etukäteen pelkäämiseen. 

  2. Kiitos tästä tekstistä!

    Tajusin myös, ekaa kertaa noin vuosi sitten, että kärsin ahdistuneisuudesta. En juuri mieti jo tapahtuneita asioita, ainakaan kovin pitkälle menneisyyteen, mutta sen sijaan tulevaisuutta pelkään koko ajan. Aina, kun vain muistan. Sotaa, sairauksia, kaikkea maailman käsittämätöntä pahaa, sekä omalle että kenen tahansa muun kohdalle. Olen herkkä enkä kestä ajatusta siitä, että on todella paljon paskaa mille en voi tehdä MITÄÄN. Siksipä munkin mieli on kehittänyt tän tosi nerokkaan tavan murehtia sitten kaikkea mitä ikinä keksiikin, kun sehän estää asioita tapahtumasta.
    Hmmmm tai… not. Nyt onneksi tajuan, että se estää vain ja ainoastaan minua tekemästä haluamiani asioita ja nauttimaan elämästä. Se aiheuttaa epäilyksiä kaikkea ja kaikkia kohtaan; sellaista ahdistuksen muihin purkamista, mitä kukaan läheiseni ei ansaitse.

    Ja tuttua tuokin, että sitten jossain vaiheessa tuntee olevansa hullu, kun ajattelee tätä ja tuota. Tuntuu, että muut ei koe mitään tällaista – jonka jälkeen tekeekin mieli hautautua johonkin eristäytymään.

    En oo todellakaan oppinut ahdistuksista ja peloista pois, mutta osaan myöskin tunnistaa niitä paremmin. Ehkä joskus melkein kokonaan.

    Suosittelen Irti murehtimisesta -kirjaa, se opetti mulle paljon uusia ajatusmalleja ja konkreettisia harjoituksia, joilla voi häätää ton mainitsemasi peikon pois 😀

    1. Oi, kiitos kirjasuosituksesta! Ja pitkästä kommentista, siellä on selkeästi hyvin samantyylinen tilanne kuin täällä.

      Ei niitä ajatuksia aina vaan pysty hallitsemaan, mutta jotenkin tuntuu tosi suurelta ero entiseen nyt, kun jo jonkin verran tiedostaa näitä omia kuvioitaan 🙂 Kamalinta on ollut nimenomaan tajuta se miten kurjasti on käyttäytynyt muita kohtaan, mutta nyt on ainakin hyvä alku muutokseen. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *