Pihan, tönön ja asenteen rukkaamista

Tulee oikeasti aika hiton hyvä fiilis, kun saa asioita aikaiseksi. Olen ihan pohjattoman laiska ihminen, juuri sellainen, joka vanhainkodissa varmaan pissii mieluummin sängyssä vaippaansa kuin vaivautuu lonkat nitisten ja rollaattoriin tukeutuen vessaan asti. (Uskokaa pois, näitä on paljon.) Istun mieluummin iltani sohvalla märisten siitä miten harmittaa olla törkyisessä pirtissä, kuin käytän puoli tuntia siistiäkseni tiskipöydän, viikatakseni pyykit ja imuroidakseni lattian. Joogaamisen sijaan otan Buranan kun päätä särkee, vaikka tiedän kivun johtuvan jumiutuneista niskoista. Kokkaan liesituulettimen lampun kelmeässä hehkussa, kun en jaksa vaihtaa keittiön kattoon uutta valonlähdettä palaneen tilalle.

Haluaisin niin olla kuin meidän Mummu, joka touhuaa tauotta ihan ilokseen. Käy kahdesti päivässä uimassa jäiden lähtemisestä niiden uudelleen saapumiseen saakka, taittaa kaikki alle kahdenkymmenen kilometrin matkat  polkupyörällä, käy huvikseen tekemässä pihatöitä muiden tonteilla, leipoo ja laittaa ruokaa päivittäin ja tekee tämän kaiken ilman somepäivityksiä ja tykkäilyiden odottelua. Tämä aikaansaaminen hyvällä mielellä on nyt sellainen asennekysymys, jonka suhteen tahdon todella kehittää itseäni. Ei tietenkään ole tarpeen olla tauotta tehokas ja tuottava, mutta minun kohdallani on ihan älyttömän usein kyse puhtaasta laiskuudesta ja huonosta asenteesta; teen oman pääni sisällä asioista turhan vaikeita. Ei se lattioiden peseminen nyt niin ikävää ole. 

Working on it.

Ystävien Tuskaillessa ja töytäröidessä Törnävällä, vietimme me viime viikonlopun sovitusti hissunkissun kotosalla. Minä siivosin jonkun sopivan raivonpuuskan tullen talven aikana rojuista täyttyneen tallin, järjestelin pihakalusteita, pyykkäsin niin perkeleesti ja järjestin liinavaatekaapitkin vielä. Ruohonleikkuri ei ihan jaksanut hoitaa hommiaan enää alapihallemme muodostuneen heinäpellon keskellä, joten viikatemies sai töitä siellä. Minä kokoilin niitetyt heinät kottikärryyn ja kuskasin niitä tallin taakse tunkiolle. Hiukan saatoin myös juoksuttaa Tonia ylös alas rappusissa, koska jotkut huonekalut pitää nähdä erilaisissa paikoissa, jotta niiden oikeista sijoittumisista voi olla varma.

Tuolla näkyy, miten tuuhea saniaissaareke kasvoi ihan talomme kyljessä kiinni. Ensimmäiset saniaiset saivat siitä lähdön jo keväällä ollessaan vielä söpöjä pikkukiemuroita. Osa siirrettiin kasvamaan raja-aidan viereen sopivan varjoisalle paikalle. Koko ajan lehtiä kuitenkin puski esiin lisää ja lisää, ja koska viisas pääsee vähemmällä, laitoin kylämme Facebook-kirppikselle ilmoituksen, että itse kaivaville olisi ilmaisia saniaisentaimia tarjolla. Hahaa, ei tarvinnut itse kaivaa kaikkia! Valtavista juurakoista päätellen kotkansiivet olivat kasvaneet tuolla paikalla jo hyvän aikaa, joten ihan äkkiä ei yhdenkään tupsukan ylös kaivaminen käynyt. Vieraskaivureiden käynnin jälkeen noin kolmasosa kasveista oli vielä jäljellä, tehden talonkulman ihan erityisen typerän näköiseksi sieltä täältä multakasojen keskeltä törrötellen. Mutta nyt! Tuota yhtä koristeeksi jätettyä tupsua lukuunottamatta tämä nurkka on nyt vapaa perustusten lähelle kosteutta keräävistä rehuista. Jee! 

Omalla kohdalla hyviksi todettuja keinoja asennevammoista johtuvan laiskottelun välttelemiseksi ovat järkevien tavoitteiden asettaminen ja aloittamisten helpoksi tekeminen, vaikka ensimmäiset kerrat vaativatkin aina vähän itsensä perseelle potkimista. Meille ei tullut valtavaa kasvimaata jonka sadolla voisi mukavasti elellä omavaraisena talven yli, mutta yksikin kasvatuslaatikko on alku. En hankkinut amppeli- ja laatikkokaupalla kesäkukkia pihaamme koristamaan, mutta yritän nyt parhaani mukaan kastella ja lannoittaa näitä kahta oven vieressä ilahduttavaa. (Kaikki kukat kuihtuivat jo kertaalleen, mutta nyt on uusia nuppuja näkyvissä!) Koko viime viikon täytin ja tyhjäsin tiskikonetta heti tarpeen tullen, enkä antanut astiavuorten vallata tiskipöytää. Laitoin imurin töpseli seinässä pirtin nurkkaan odottamaan, jotta minuutin pikaimurointi olisi helppo tehdä päivittäin. En antanut allergialääketokkuran vaivuttaa joka ilta Netflixin ääreen koomaamaan, vaan käskettyäni itseni toimimaan levitin joomagaton (siistille!) lattialle ja kaivoin käsipainotkin kaapista esille. Kun saa hyvän draivin päälle on seuraava kerta taas paljon iisimpi.

Uusien tapojen oppiminen vaatii toistoja. Ja paljon ympäriinsä ripoteltuja post it-lappuja, jotta muistaa tehdä ne toistot. Eli ei, kyläilijät, minulla ei ole dementia vaikka se voisi äkkiseltään siltä lappumeressä vaikuttaakin. Yritän vain opetella kelvoksi emännäksi.