Rakas Ruska (koiran eroahdistuksesta ja muusta ihanasta)

562398_204468506322342_712510318_n.jpg

Keskiviikkona tuli kuluneeksi tasan viisi vuotta siitä päivästä, kun hain kotiin (silloinen kerrostalokaksio) tuollaisen pienen pörröisen karvapalleron. Olin haaveillut jo vuosia omasta jättikokoisesta karhusta; Newfoundlandinkoirasta. Ennestään kotoa löytyi silloin viisivuotias sekarotuinen Sandy ja kahden vanha ranskanbulldoggi Tessa.

En ole ehkä ikinä rakastanut mitään niin paljon ensisilmäyksellä kuin sitä kasvattajansa kotipihassa täysillä syliini rynnännyttä pentua. Lysähdin nurmikolle istumaan ja rutistamaan koiraa sylissäni, ja kasvattaja varmaan mietti, voiko tuollaiselle hysteeriselle vollottajalle mitään jättirotuihin lukeutuvaa koiraa edes myydä.. No, myi kuitenkin (alennuksella vieläpä, meidän sekundakoira kun ei ole näyttelytasoa :´D ) ja niin alkoi reilun viiden tunnin ajomatka kohti kotia. Ruska kökötti hipihiljaa sylissäni koko matkan. Ihana ystäväni Johanna uhrasi vapaapäivänsä kuskinamme toimimiseen ja Elli lainasi meille reissua varten autonsa.

Kotiin päästyämme hiljaisuus päättyi, Ruska alkoi vinkua ja volista. Se oli sisaruksistaan viimeinen omaan kotiin lähtenyt ja kasvattaja kertoi sen itkeskelleen yksin jäätyään siskojensa perään aika paljon. Itku ei ole loppunut tähänkään päivään mennessä.. Ruska reagoi edelleen kaikkeen volinalla ja vinkumisella. Kaikkeen. Ruokakippo vouvouvou lenkille viuviuviu äiti vouvouvou isi viuviuviu kärpänen vouvouvou jne. Paitsi ovikellolle haukutaan, kun kerta muutkin haukkuu. Maailman suloisin kahdeksankiloinen pentu kunnioitti uusia, silloin suurinpiirtein samankokoisia isosiskojaan heti eikä arvojärjestystä ole juurikaan tarvinnut selvitellä, vaikka nykyään nuorimman paino on kivunnut jo lähemmäs viittäkymmentä kiloa.

396120_162491560520037_1175255983_n.jpg

388259_138195382949655_810380635_n.jpg

Minua Ruska taas ei juurikaan kunnioittanut. Ensimmäisen yhteisen viikon jälkeen kävin terkkarilla hakemassa antibiootit ja jäykkäkouristusrokotteen: pennun lempiharrastus oli hyökkäillä paljaiden jalkojen kimppuun aamuisin sängyn alta. Parin ensimmäisen vuoden aikana Ruska pisti asuntoni remonttiin aivan täysin: tuhosi yksin jäädessään kaiken kahvinkeittimistä seinätauluihin ja pöytälamppuihin. Ja parketille se pissasi mielenosoituksena vielä muuten sisäsiistiksi opittuaankin, oli aivan se ja sama olinko poissa roskapussin viemisen ajan vai kokonaisen työpäivän, lammikko odotti joka kerta kun palasin kotiin.

Hihnakäytöksen opettelu oli aivan oma juttunsa. Ei todellakaan ollut selvää, kumpiko pää vei ja kumpi vikisi! Uhmaiän ollessa pahimmillaan jouduin kirjaimellisesti istumaan Ruskan päälle välillä saadakseni sen lopettamaan kiskomisen, sillä liukkailla keleillä sen voimat olisivat riittäneet viemään minua kuin litran mittaa minne huvittaa. Joka ikinen vastaantulija olisi pitänyt päästä tutkimaan ja muiden koirien ohittaminen oli aina hirveä taistelu.

599274_247475595354966_1684232496_n.jpg

vappu.jpg

Ei Ruska mitään pahaa ikinä kenellekään ole halunnut, sillä vain ei ole mitään pientäkään käsitystä siitä miten valtava ja voimakas otus se on. Sen rotu on alunperin jalostettu vahvaksi työkoiraksi, ja hitto vie, päivääkään tuo ei ole töitä tehnyt mutta voimaa on kuin pienessä kylässä! Ja Ruskahan on vieläpä rotuisekseen melko pieni yksilö. Yksilö, joka haluaisi kiivetä syliin ja mennä moikkaamaan samalla innolla kuin viisi kertaa kevyemmät siskonsa, eikä ymmärrä miksei sen ryntäilyihin suhtauduta yhtä ymmärtäväisesti. 

Me harjoittelimme, harjoittelimme ja harjoittelimme. Opimme yhteisen kielen. Kotiin tullessani en vilkaissutkaan Ruskaa kohti ennenkuin se lopetti (jälleen näkemisen ilosta) riehumisen ja istui kiltisti paikalleen odottamaan, että minä päätän koska tervehditään. Riekkumisen ja pomppimisen kesto väheni kerta kerralta ja pylly pamahti maahan entistä nopeammin. Naapureitakin rassanneeseen eroahdistukseen auttoi lopulta koirien oleskelun rajaaminen vain yhteen huoneeseen poissaoloni ajaksi, valeriaana-tabletit (rauhoittava luontaistuote), radion päälle jättäminen ja kaiken tuhottavan näkyvistä poistaminen. Ei Ruska sentään seiniä halunnut syödä, vaan keskittyi lähinnä irtaimistoon..

Vastaan kävelevät koirakot ohitetaan nykyään nokka pystyssä vailla ongelmia. On kuulkaa maailman paras fiilis kävellä noiden kaikkien kolmen kanssa ongelmitta ohi jostain hallitsemattomasti räyhäävästä minikoirasta 😀 Yhdessä nuo kuitenkin painavat reilusti enemmän kuin minä, eli auktoriteetin on oltava kunnossa kun pelkillä voimilla en pärjäisi. Ohittamista harjoitellessa parhaaksi osoittautui nameilla lahjominen, tyttösein on niin herkkujen perään että aloin kiinnittää sen huomion niillä itseeni aina heti sillä sekunnilla, kun näköpiiriin ilmestyi joku toinenkin karvaturpa. Pidin hihnan lyhyellä muttei kireällä, ettei tilanne vaikuttaisi latautuneelta, ja aika nopeasti Ruska oppi yhdistämään vastaantulijan siihen että on aika ottaa katsekontakti äitiin, kävellä rauhallisesti aivan jalan vieressä ja lopuksi saa namin ja kehuja.

10982311_639596826142839_533992963409494952_n.jpg

Vielä nykyäänkin Ruskan kanssa on ongelmana ne valtavat ylikierrokset, kun kuka vaan joku IHANA tulee ovesta sisään. Ei se sen enempää riehu kuin nuo pienemmätkään, mutta on eri asia juokseeko kyläilijää päin kymmenen vai viisikymmentä kiloa yli-innokasta tervehtijää. Meitä se tottelee, mutta vieraat joutuvat aina pyörremyrskyn kohteeksi. Olen yrittänyt sanoa kaikille ihan sieltä alusta asti, että koiraa ei saisi huomioida ennenkuin se rauhoittuu, mutta aika harva sitä ohjetta lopulta noudattaa ja minä en enää jaksa olla siinä välissä huutamassa. Ruska ymmärtää torjuvaa kehonkieltä paljon paremmin kuin puhetta, ja käsillä hätistely on sen kanssa suorastaan leikkimään yllyttämistä. Kärsikää sitten kuolasta ja pompuista kaverit, kun ette kerran tee niinkuin sanotaan 😀

Kaikkiaan olen Ruskasta ja näistä meidän yhteisistä vuosista ihan tosi ylpeä, hyvin ollaan selvitty vaikka helppoa ei yhteiselo aina ole ollut! Toivottavasti jokainen meidän koirista elää ainakin satavuotiaaksi. Paljon on opittu kantapään kautta, paljon olisi voinut tehdä paremmin ja seuraavan koiran kanssa on sitten taas joissain jutuissa fiksumpi ihan alusta asti. Mulle (nykyään meille, kun uusin laumanlisäyshän on tuo miespuolinen karvanaama <3 ) koirat on aina olleet perheenjäseniä, joiden haluan tulevan sohvalle kainaloon pötköttämään (silloin kun annetaan lupa), touhottavan omiaan, ilmaisevan luonteenpiirteitään ja viettävän mahdollisimman mukavaa elämää. Kovin tiukaa kasvatusta niistä kukaan ei siis ole saanut.

14522842_849147605187759_1286654404223084592_n.jpg

13165825_764595136976340_2031359378575272910_n (1).jpg

epämääräinen perhe keväisissä bileissä, kuva Katja R.

Apulat ja muut lemmikkipalstat ovat ihan äärettömän surullista luettavaa, niin paljon koiria etsii uutta kotia pitovaikeuksien ja muuttuneiden elämäntilanteiden vuoksi. Eroahdistuksesta aiheutuvat tuhot ja häiriö naapureille ovat aivan järjettömän hermoja raastavia juttuja, kuten myös raivostuttava hihnakäyttäytyminen, mutta tuollaiset asiat pitäisi miettiä jo silloin kun koiraa on ottamassa. Samoin kuin lasten hankkimiset, erot, muutot, matkustelut ja muut – mitä jos jotain tapahtuu, voinko huolehtia koirasta silti? Totta kai joskus tulee sellaisia tilanteita, että koirasta luopuminen on ainoa vaihtoehto kaikista hyvistä suunnitelmista huolimatta, mutta tosi usein kodinvaihtaja on tilanteessaan siksi, että koiran hankkimista ei ole harkittu vakavasti joka kantilta. Söpöinkin pentu saattaa olla hankala tapaus, jota pitäisi jaksaa rakastaa ainakin seuraavat kymmenen vuotta.

Tällaisen nallekarhun karvanlähtö on myös jotain ihan käsittämätöntä! Kaksi kertaa vuodessa talossa on enemmän karvaa kuin happea. Ja kyllähän se kuolaa innostuessaan pieniä valtameriä. Silti me ajateltiin tosi pitkään, että seuraavakin koira tulee olemaan nöffi, sillä kaikessa rasittavuudessaankin tämä rotu on todellakin vienyt sydämen. Mutta mitä enemmän ollaan asiasta puhuttu, sitä varmemmaksi on tullut, että uusi tulokas saapuu sitten aikanaan jonkin rescue-yhdistyksen kautta. Toivottavasti pian 🙂

526440_332017086900816_769333357_n.jpg

Koiraelämästä aiemmin tässä kirjoituksessa: Jos meillä ei olisi koiria

Kommentit (11)
  1. Tää kaikki kuulostaa niin tutulta. Mulla ensimmäinen koira oli nöffi, ja kaikki tuhovimma, eroahdistus, ja maailman herttaisin luonne, kaikki mätsäävät. Seuraava koira oli nöffin ja kaukaasianpaimenkoiran sekoitus, ja siinä mentiinkin jo ihan uudelle levelille. Oltiin joskus ihan hulluudeen ja epätoivon partaalla, mutta perheenjäsenet on perheenjäseniä, ja kaikesta selvittiin. Tällä hetkellä kotona on kanssa kaksi isoa sekarotuista, ja en vaihtaisi niitä mihinkään <3. Olen kanssa miettinyt että jos meille tulee vielä koira niin haluan ottaa sen rescu-yhdistyksen kautat, maailmassa on niin paljon ihania koiria ilman rakastavaa kotia. Ja ihania sympaattisia koiria, jotka saattavat vaan olla vähän kulmikkaita.

    1. Superraastavaa aikaa tuo koulutusvaihe, mutta nyt sitä ei meinaa edes muistaa, kun kaikki on mennyt jo niin pitkään hyvin!! 

      Mää kattelen tosi usein kaikkia rescueita mutta tällä hetkellä ton meidän bulldogin sairastelu vie niin paljon rahaa, että ei uskalla hankkia laumanlisäystä 🙁

      1. Toivottavasti tilanne helpottaa pian 🙂 <3!

  2. Eihän miten sulonen pallero Ruska on ollu, vaikka on se toki edelleenkin <3 Tää oli muutenkin tosi kiva lukea.
    Lohduttavaa kuulla, että noi ohitukset menee teillä nykysin hyvin, täällä just meneillään ton pian puolvuotisen kanssa namujen kanssa lahjonta, kun koetetaan jotenki päästä koirien ohi. Ei mitään hyvää menestystä vielä, varsinkaan jos noi toiset koirat ohittaa siinä metrin päästä (voisko ottaa vähän etäisyyttä, ku näkee että me harjotellaan, häh! :D) Mutta onneksi ihmisten ohitus jo onnistuu namujen avulla useimmiten.

    1. Siis välillä todella ihmetyttää et miksei muut koirakot voi antaa tilaa jos näkee et on tilanne päällä 😀 Mulla oli joskus kaikki kolme koiraa yhessä kädessä ja toisessa kakkapussi ku juuri olin kyykyssä keräilemässä läjää kadunvarresta. Niin suoraan siihen tilanteeseen tuli sitten joku fiksuna moikkaamaan!! Kyllä meinas lentää skeidat minne sattuu :,D

      Voi että, tsemppiä sinne harjotuksiin! Mä uskallan väittää et ku meidän Ruskaki oppi niin kuka vaan oppii 😀 Meillä tuntu olevan tosi tärkeetä toi et hihnaa ei kiristä vaan pitää tilanteen mahdollisimman rentona. Sit vaan kauhee sössötys (tuituikukaonhienotyttöäitintyttöhyvähyvä) päälle ja nami naaman eteen, ja tasaista tahtia ohi ilman pysähdyksiä. Oon kyllä tosi ylpee siitä miten hienosti nykyään mennään, vaikka se pahin vaihe tuntu oikeesti siltä että tuleeko tästä ikinä mitään! 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *