Sitoutumiskammosta ehkä, ja kahvista

Yritin vähentää kahvinjuontia. Join yövuorossa vain yhden kupillisen tavanomaisen kahden sijaan ja jätin töiden jälkeisten unien jälkeen ”aamu”kahvin juomatta, jotta saisin helpommin rytmin käännettyä taas päiväpainotteiseksi. 

No, ei todellakaan onnistunut.

Yöunien kerran keskeydyttyä nukkumisen jatkaminen oli mahdotonta, ja tunnin sängyssä pyörimisen jälkeen päätin nousta, vaikka herätyskello olisi soittanut vasta kolmen tunnin päästä. Hörpin ensimmäisen mukillisen sohvannurkassa Sinkkuelämää katsellen, ääni ihan hiljaisella, ettei paremmin nukkuvan unet vaan häiriinny. Ei riittänyt. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan. Toista kuppia keittelemässä kello neljä yöllä. Kroppa vaatii menetetyt kofeiinit takaisin. Aamuöinä ajatukset rönsyilevät hauskasti, ja tällaiset sekavat tajunnanvirtapostaukset ovat omiaan lipumaan näppäimistön kautta näytölle näinä hämäräisinä pikkutunteina. 

Joten. Kahviriippuvuutta miettiessäni jäin miettimään kaikenlaisia riippuvuuksia ja pakkoja, ja sitä miten paljon ne minua ärsyttävät. En pidä siitä, että pääni tulee kipeäksi ilman kofeiinia enkä pidä siitä, että tekemisiäni sanellaan tai joudun mukautumaan määräyksiin niiden sotiessa omia ajatuksiani vastaan. 

Sairaanhoitajakoulun pääsykokeissa minut määriteltiin psykologisten testien perusteella auktoriteettikielteiseksi. Guilty. En osaa enää kuvitella itseäni vakituiseen kokoaikatyöhön, jossa kiertävät työvuoro- ja lomalistat määräisivät elämänrytmiäni. Varsinkin omalla alalla niin monia työpaikkoja johdetaan suoraan ylhäältä päin, vailla neuvotteluja ja työntekijöiden elämäntilanteiden huomiointia. Tottakai työhön kuin työhön tulee sitoutua ja hoitaa hommat kunnolla, sopimusten mukaisesti, mutta itse tukahtuisin elävältä tiukassa laitosmaisessa työmaailmassa jossa mistään ei poiketa, kun se kerran kolmekymmentä edellistäkin vuotta on hoidettu näin. Onnekseni olen löytänyt ihania työyhteisöjä, joissa on mahdollista työskennellä myös muunlaisin tavoin, ja joissa työntekijän omaa ajattelua, kehittämistaitoja ja yksityiselämää oikeasti arvostetaan.

Oravanpyörästä irrottuani hehkutin monille vapauttani, ja joku kysyi, miten voin sitten sitoutua koiriini. Nehän määrittelevät kaikki menoni ja aikatauluni. En ollut ikinä tullut edes ajatelleeksi asiaa noin, sillä koiriini olen sitoutunut rakkauden vuoksi. Ne rikastuttavat elämääni lukemattomin tavoin, ja vaikka ne asettavat elämälleni monia rajoituksia, olin ajatellut asian läpi jo ennen koiranomistajaksi ryhtymistä. Esimerkiksi reppureissaaminen olisi varmasti hienoa, mutta en voisi kuvitellakaan antavani perheenjäseniäni pois matkakuumeen vuoksi. 

12418075_742797515822769_8929880095535870451_n.jpg

Lukioaikaisen seurustelusuhteen jälkeen vietin monia vuosia sinkkuna. Ehkä seitsemän, en jaksa nyt laskea. Moni ihmetteli sitoutumiskammoani, mutta minä vastasin aina, että kyseessä on sitoutumishaluttomuus: Sen pitää olla jotain ihan helvetin upeaa, että se on parempaa kuin elämäni yksin. Ei minulla ollut mitään seurustelemista vastaan sinänsä, mutta en ollut halukas seurustelemaan vähän sinne päin, jonkun aikaa. Halusin sitoutua vain siihen oikeaan, olla vakavissani, ja että se toinenkin on. Kun omat tulevaisuudensuunnitelmat olivat hyvin vahvoja, olisi tuntunut väärältä olla hetki jonkun kanssa, joka haaveili puutalon sijaan New Yorkista tai koiralauman sijaan vauvoista. Saati olla yhdessä edes selvittämättä, minne kaikki pidemmällä tähtäimellä olisi johtamassa.

Tiedän, olen aika vanhanaikainen. En kuitenkaan sillä tavoin, että kokisin yhteiskunnan normien vuoksi välttämättömäksi hankkia rivarinpäädyn, kultaisennoutajan, farmarin ja 1,7 lasta tietyssä iässä. Minä suhtaudun seurusteluun vanhanaikaisesti, koska sellainen sopii juuri minulle.

Oishan se ny ihan helvetin hienoo, jos joku oikeesti veis ihan täysillä jalat alta. En ollut lainkaan varma, että sellaista ihmistä ikinä tulisi vastaan. Sen sijaan olin aivan varma, että olen kokonainen ilmankin, ja voin toteuttaa unelmani yhtä lailla yksin. Kun ne jalat sitten lähtivät alta ja vaaleanpunaiset lasit puettiin silmille, tuli elämästä tuhansin verroin rikkaampaa, kuin se oli yksin ollut. Vaikka ne vaaleanpunaiset rillit joutuikin lopulta riisumaan ja ymmärtämään, että arki tulee rakkaushumalaisenkin elämän keskelle. Minun oli aluksi (hullaantuneesta ihastuneisuudesta huolimatta) ihan älyttömän vaikeaa mukautua toiseen ihmiseen omalla reviirilläni, mutta kun sitä ei ollut pakko tehdä esimerkiksi yksinäisyydenpelossa tai taloudellisista syistä, vaan oli valtava halu olla yhdessä, tuli kompromissien tekemisestä aina vain helpompaa. Ja sitoutuminen oli helppoa, kun oli varma. Ja varmaksi tuli, kun uskalsi kysyä, kertoa ja kuunnella. Jonkun mielestä me ehkä etenimme kovin nopeasti, kun suhteen kaksivuotispäivänä oli jo omakotitalo tontteineen, mutta kun yhteiset tulevaisuudensuunnitelmat olivat selkeät niin oli helppo uskaltaa. Hullulta sekin olisi tuntunut, odottaa haaveiden toteuttamista muiden mielipiteiden vuoksi, ja lopultakin kaikki voi mennä perseelleen sekä vuoden että kymmenen jälkeen, jos on mennäkseen. Ikinä ei voi tietää mitä tulee eteen ja vaikka kaikenmaailman männynkäpyjä ja karahkoja joutuukin välillä väistelemään, on helppoa jatkaa kun tietää että suunta on yhteinen.

Ja jalat menee alta päivästä toiseen.

o.jpg

Kommentit (10)
  1. Juurikin näin! Oltiin tunnettu kolme kuukautta, kun pakkasin kimpsut ja kampsut ja muutin nykyisen mieheni luo. Yhdessä on nyt oltu 15 vuotta, naimisissakin jo 8. Sanoin jo tavatessa eka kertaa, että tunsin tulleeni kotiin, tunnistin sen oman loppuelämän kumppanin heti. Tunne oli ja on yhä molemminpuolinen. Ok, välillä vituttaa, mutta siitä pääsee yli kun on päättynyt rakastaa. Rakastaminen on paitsi tunnetta, myös tahtoa 🙂

    1. Tuo ”kotona olemisen”-tunne se on ihaninta <3 Ja ei kai semmosia suhteita olekaan missä ei välillä vituttaisi 😀 

  2. Anumaaria78
    3.5.2016, 10:40

    Juurikin näin! Tällä hetkellä en usko, että sitä parempaa kuin yksinolo löytyy siis….ikinä. 

    1. Ja mikäs siinä jos yksin on hyvä 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *