Vähäsen

Tämän viikon räntäsateita ja ihan kunnolla pihan peittäneitä lumivalkeuksia katsellessa on ollut vaikea uskoa, että viikko sitten sunnuntaina äänestämään kävellessämme aurinko paistoi, tie oli kuiva ja pölisevä, näin viimein kevään ensimmäisen leskenlehden ja lopulta löysimme myös valtavan sinivuokkomeren, jonka keskellä loikin innoissani hihkuen ja koirankakkoja väistellen. Tesomalla asuessamme kevät tuntui tulevan aina tosi aikaisin, sillä nuo ihanat siniset tähtöset valtasivat siellä joka paikan heti hankien lähdettyä. Onneksi niitä löytyi täältäkin! Oman pihan kukkapenkissäkin on muutama alku, mutta ne raukat eivät ehtineet edes kunnolla nostaa päätään ennen lumihyökkäyksen alle nujertumistaan. Olisipa pian jo rentukoiden aika..

 Tuntuu, että edellinen talvi oli jotenkin epätavallisen raskas ja odotan kevättä ja kesää enemmän kuin vuosiin. Vai tuntuuko joka kevät tältä? Yleensä odotan kaikista vuodenajoista toiveikkaimmin talven tuloa ja lunta, koska haluan aina päästä syksyn pimeydestä mahdollisimman ripeästi eroon, mutta nyt tämä kylmäkin alkaa jo piisata! Oli ihan musertavaa kaivaa toppatakki takaisin esiin kun mittari palasikin taas pakkaselle, olin jo ihan asennoitunut tennarikeleihin.. Mutta toivoa on kuitenkin: Maanantaina sain hyppysiini kevään ensimmäisen terassimojiton (okei vain pari hörppyä oikeasti terdellä, sitten oli siirryttävä baarin sisäpuolelle lämmittelemään) ja pikkulinnut häiriköivät laulullaan uniani yhä enemmän. Mummu oli nähnyt jo västäräkin, joten enää vähäsen.

We can do it.