Yksin vai yhdessä?

PSX_20170522_082903.jpg

Olen monesti miettinyt, että pitäisi opetella tekemään enemmän asioita yksin. Rakastan olla keskenäni ja puuhata omiani, mutta ihmisten ilmoilla tapahtuviin aktiviteetteihin haluan mieluummin seuralaisen; sushibuffetista nauttimaan, leffaan, konserttiin ja viinille. Yksin on ihanaa olla yksinäisissä ympäristöissä, mutta keskustan vilskeessä viihdyn paremmin yhdessä jonkun muun kanssa, sen sijaan että voisin pysähtyä keskenäni jonnekin istumaan tuntien oloni mukavaksi. Kirppareiden kiertely ja muu liikkeellä oleminen sujuu kyllä, mutta jos en saa ketään lystiä toveria mukaani haikaillessani lounaalle, jään mieluummin kotiin tai haen ruoan take awayna sinne. Valitettavasti monien kivojen juttujen tekeminen jääkin sitten välillä kiinni seuran puutteesta ja siitä, ettei yksin vain viitsi niin helposti lähteä liikenteeseen.

Lähden oikein reippaalla kädellä pois omalta mukavuusalueeltani tämän viikon torstaina, sillä iik-ihan-pian-iik se luontaishoitajakoulu siis alkaa, jos en ole sitä vielä tarpeeksi montaa kertaa muistanut kuuluttaa. En ole lainkaan sellainen ryhmäytyjä-ihminen, mutta nyt edessä on (ensimmäinen) tiivis neljän päivän opiskelukokonaisuus sisältäen kolme yötä poissa kotoa, maaseudulla vieraassa paikassa, täysin uppo-outojen ihmisten seurassa ryhmähuoneissa majoittuen. En ole ujo ja voin tutustua vieraisiin helposti, mutta vuosi vuodelta sosiaaliset tilanteet verottavat omaa energiaa yhä enemmän ja enemmän, samalla kun oman ajan tärkeys vain kasvattaa merkitystään. Viihdyn entistä harvemmin hälyssä ja isoissa ryhmissä, väkijoukoista puhumattakaan. Introverttiyttä ja erityisherkkyyttä, varmaan minut voisi moneen lokeroon luokitella. Nyt kaikkein tärkeimmältä luokalta tuntuu kuitenkin diplomi-fytoterapeuttiopintojen ensimmäinen ja oikeastaan tuntuu aika kivalta, että tästä koulusta tulee se minun ihan oma juttuni. Ei kenenkään tutun suosittelema, ei työporukan kanssa jaettava, ei pariskuntahomma, ei mitään mihin houkuttelin kaverinkin mukaan. Vaan jotain, mitä juuri minä itse halusin elämääni ja minkä kanssa juuri minä tartuin tuumasta toimeen. 

Olen päättänyt jo etukäteen ottaa sellaisen asenteen, että menen Frantsilaan oikeasti paitsi opiskelemaan, myös tutustumaan ihmisiin ja mukautumaan osaksi samasta asiasta inspiroituneiden opiskelijoiden ryhmää sen sijaan, että yrittäisin viimeiseen asti vältellä muita kuin pakollisia kontakteja toisiin ja hiipiä seinänvieriä syömään evääni yksinäisyydessä (olen tehnyt tätäkin, koska joskus se vain on jaksamisen kannalta helpointa). Nykymaailma arvostaa verkostoitumista ja ulospäinsuuntautuneisuutta, mutta minulta resting bitch facen vaihtaminen kommunikointihymyyn ja small talkiin ei useinkaan suju ihan luonnostaan. Välillä sitä tuleekin sitten ymmärretyksi ihan väärin, kun ei jaksa olla superinnokkaana tutustumassa uusiin tyyppeihin, vaikkei sitä mitenkään epäkohteliaaksi käytökseksi tarkoitakaan. Vastakohtien ei ole aina helppo ymmärtää toisiaan. 

PSX_20170522_083024.jpg

Oho, menipäs pohdiskeluksi. Minun piti oikeastaan vain kirjoittaa tähän, että tulin juuri kotiin seitsemän yövuoron putken toiseksi viimeisestä yöstä, ja kipitin matkallani tavalliseen tapaani kiireellä Laukontorin läpi kohti bussipysäkkiä. Viikonloppuaamuina hymyilin samalla reitillä torikahviloille ja mietin, että olisipa ihanaa vaikkapa sitten lomalla Tonin kanssa tulla tänne jonain aamuna istuskelemaan. Olin jo muutaman askeleen ohi viimeisistä kojuista, kun pääni yllä syttyi kilahtaen lamppu ja käännyin kannoillani kohti Munkkikahvilaa: Miksei oikea hetki olisi juuri nyt, aivan omassa seurassani? Niinpä tilasin munkkirinkilän ja kermavaahtokaakaon, istuin auringonpaisteeseen, ehkä poltin poskipääni. Pyyhin sokerit suupielistäni, nauroin viereisen pöydän rouvan kanssa varpusille jotka kaappasivat hänen juuri ostetun munkkinsa ja lähdin kotiin vasta seuraavalla bussilla.

Keskiviikkona taidan olla niin hurja, että menen ihan yksin sinne sushilounaalle. Ja torstaina sitten avoimin mielin uusiin ympyröihin yhdessä vieraiden ihmisten uusien tuttujen kanssa.

Kommentit (10)
  1. Anumaaria78
    22.5.2017, 11:44

    Mullekin on ollut vaikeaa tuo yksinmeneminen. Tai siis menen ja teen paljon yksin, mutta tietyt jutut on toisia vaikeampia. Oli tosi iso juttu lähteä Wienin reissulle yksin, eikä tuleva Berliinin reissukaan täysin mukavuusalueella ole. Nautin kuitekin paljon yksinolosta. Se jotenkin voimauttaa (aaah, en siedä tuota sanaa, mutta kuvaa parhaiten sitä, mitä ajan takaa). Se antaa sellaista varmuutta, mitä kaksin tai joukossa ei koskaan voi saada.

    1. Määki inhoon jotaki tommosia sanoja 😀 Kuten tota erityisherkkää, vaikka tiedän sen tasan tarkkaan kuvaavan mua.. 

      Olis kyllä ihanaa lähteä yksin johonkin matkalle osoittamaan itsellensä, että yksinkin voi olla reissussa ihanaa. Jotenkin kaipaan sellasta ”virikkeettömyyttä”, et ei voi koko ajan raportoida toiselle ja keskustella asioista, vaan osais oikeesti hiljentyä ihan vaan itsensä kanssa. Toisaalta on niin harvoin varaa lähteä reissuun, et mieluusti sitä ton darlingin kanssa sit lähtee, ku yhteinen aika on niin kortilla muutenkin. Mut some day!

      Mut tommosia yksinäisiä munkkikahveja aion kyllä lisätä heti! 

  2. Mulla syttyi samanlainen lamppu sunnuntaina, kun kukaan kavereista ei kerinnyt kupungille lounastamaan. Meinasin mennä kotia sitten, kunnes tajusin että onko minusta tullut vuodessa näin ”nynnykkä”, etten enää uskalla mennä yksin syömään jos siltä tuntuu. Oli hyviä bataattiranskalaisia! 😀

    1. Just toi! Mulla alkaa siis ylihuomenna vapaat ja ihan harmeissani olin, ku pyytelin muutamaaki kaveria jo sushille mut kukaa ei ehi. Nyt meen kyllä sit ittekseni enkä vaan hae mukaan! Otan vaikka kirjan kaveriksi, tai sit ihan oikeesti vaan keskityn siihen syömiseen :O

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *