Inttipäiväkirjat vol. 3

Tahti kovenee

Ensiviikolla tulee täyteen kuukausi armeijan leivissä! Nopeasti menee aika, tuntuu kuin se palvelukseenastuminen olisi ollut vasta eilen.

Nyt on taas vmp-jakso eli lomat lusittu ja seuraava kiinniolo tulee olemaan pidempi, 2-6 viikkoa koulutushaaravalinnoista riippuen, eli muutamat omat sukat on saanut pakata matkaan. Huomenna suunnataan viikoksi maastoon. Mutta ensin hieman edellisviikon kokemuksia!

Toinen palvelusviikko oli huomattavasti raskaampi. Se piti sisällään kuntotestit eli sen kuuluisan Cooperin testin ja lihaskuntotestit, P2-kokeen, totuttautumismarssin sekä saimme aseet, joita opettelimme kasaamaan ja purkamaan. Ja sitä kasaamista&purkaamista tehtiin niin pirusti. Cooperissa sain loikittua 2335 metriä, joka jäi harmillisesti 65 metriä tavoitteestani, mutta se oli oikeasti ihan hyvä suoritus ottaen huomioon, että olimme juosseet jo Cooperin testiä edeltäneet 8 tuntia kasarmia ympäri. Kuntotesteistä sain täydet pisteet 37 punnerruksella, 40 istumaannousulla ja 2.15m vauhdittomalla pituudella. Tosin vauhdittoman pituuden hyppäsin niinkin intohimoisesti, että venäytin selkäni, jonka vuoksi sain pariksi päivää nosto- ja kantovapautusta. Se oli ihan hyvä ratkaisu, sillä selkäni on nyt kunnossa.

Kuri kiristyi myös kertaheitolla. Joka paikkaan juostiin ja jos kolmiriviin järjestyminen ei tapahtunut tarpeeksi nopeaa, silloin se tehtiin uudestaan ottamalla vauhtia tuvasta. Tämä saatettiin tehdä parhaimmillaan jopa neljä kertaa putkeen. Viime viikolla kävi monesti mielessä kysymys: miksi tämäkin asia pitää tehdä näin typerästi? Miksei asioita voida suunnitella huolellisemmin, jolloin säästyttäisiin monelta mielipahalta? Niissä tilanteissa ei kuitenkaan auta muu kuin rautainen vitutuksen sietokyky. Jotkut asiat intissä on vain tehtävä, jotta päästään asioissa eteenpäin.

Minä vs. varusteet

Toinen harmaita hiuksia tuottava asia on täystaisteluvarustus. Se on nimittäin painava. Kaikki intin materiaali on suunniteltu miehille, joten kun tällainen lyhyt 50 kiloinen tyvär kiskaisee tetsarin reppuineen selkään, rynkyn olalle ja kumpparit jalkaan, niin siitä on hauskuus ja kepeys kaukana. Sen tiedän, että täystaisteluvarustukseen tottuminen tulee olemaan minulle intin haastavimpia asioita. Siinä on todellakin sovellettava sitä kuuluisaa sanontaa, että ”kun kroppa ei enää kestä, niin pää kestää”. Periksi en anna!

Totuttautumismarssilla hymyilytti kun näytti niin pöljältä taisteluvarustuksessa…

Tulevista viikoista

Siviilimaailmaa oppii arvostamaan eri tavoin, kun elää tavallaan ”yhteiskunnan ulkopuolella” organisaatiossa, joka ei hirveästi siviilissä näy. Kaikki perusjutut kotona alkaa tuntua sairaan hyvältä, esimerkiksi omassa sängyssä nukkuminen, oma vessa, aamukahvi, rauhassa syöminen, sohvalla makaaminen, jne.

Oikeasti nämä pitkät lomat on mahtavia. Näiden aikana ehtii todellakin palautua ja pohtia asioita, sekä kerätä itseensä sitä taistelutahtoa joilla tulee selviämään seuraavien kiinniolojen aikana tulevista haasteista. Ja niitähän tulee!

Ensiviikolla meillä on alokaskauden raskain viikko niin henkisesti kuin fyysisesti. Olemme koko viikon maastossa ampumassa, marssimassa ja opettelemassa selviytymistä metsässä. Itse aiheetkin, joita meille koulutetaan, on oikeasti raskaita. Ei ole helppoa pääkopalle käsitellä tietoa sodasta ja siellä tapahtuvista kauheuksista, joita joudumme osin itsekin aiheuttamaan. Intissä on oppinut, että sota on todella äärimmäinen keino puolustaa maata ja meidän pitää tehdä kansakuntana kaikkemme, ettei sellaiseen tilanteeseen enää jouduttaisi. Kysymykset elämästä ja kuolemasta ovat vaikeita kenelle tahansa, joten pidän fiksuna, että meille opetetaan taistelemisen lisäksi myös sodan etiikasta ja taistelustressin hallinnasta.

Päivän paras kohta on rauhallinen suihkuhetki vapaa-ajalla liikkasalin pukkarissa<3

Maastoilun lisäksi minulle tuli keskiviikoksi myös reissu Tuusulaan erityistehtäviä koskevaan valintatilaisuuteen. Olen siis hakenut toimittajaksi ja tiedottajaksi erilaisiin tehtäviin, ja toivon niin paljon, että minua onnistaisi ja pääsisin haluamaani tehtävään. Eli sekin tuo oman stressinsä, että kuinka valintatilaisuus osaltani tulee menemään ja kuinka suoriudun matkasta.

Yhteenvetona…

Armeija on raskas paikka ja sen kaiken läpikäymiseen pitää ottaa tietynlainen asenne. Itse olen päättänyt niin, ettei inttiä saa ottaa liian vakavasti, koska jos jokaiseen tehtävään suhtautuu kuolemanvakavuudella, polttaa itsensä helposti loppuun. Elämä jatkuu intin jälkeenkin.

Välitavoitteet helpottavat myös stressiä. Itselläni on niitä muutamakin, koskien johtajakoulutusta ja koulutushaaravalintoja. Eli tämä on maraton, ei pikajuoksu! Viikko kerrallaan, päivä kerrallaan, homma kerrallaan. Kyllä tästä selvitään.

Päästiin mukeen syömään! Näillä eväillä jaksaa taistelija kuin taistelija:)
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *