Inttipäiväkirjat vol. 6

Kisaväsymys painaa

Tj on tämän postauksen kirjoitushetkellä 144, mikä tarkoittaa, että armeijan aamuun on herätty nyt 111 kertaa. Pääsin tämän viikon torstaina taas pitkään ja hartaasti odotetuille lomille neljän viikon kinkusta ja voi pojat, että tekee terää nukkua vaihteeksi omassa sängyssä. Lentokoneessa matkalla kotiin nukahdin ja jossain vaiheessa turvavyön merkkivalon ääni herätti minut pieneen stressireaktioon, sillä hetken luulin ääntä kotikomppaniamme herätyskelloksi! Ai mitenniin ollaan oltu kauan kiinni 😀

Voitte kuvitella että tätä toimistopenkkiä on muuten kulutettu.

Vaikka neljä viikkoa kuluikin yllättävän nopeasti, oli gines silti raskas henkisesti. Huomaan itsessäni ainakin muutoksen kyynisempään suuntaan kun tehdään toimistolla töitä 28 päivää putkeen ilman ainuttakaan vapaapäivää ja viimeisimpinä päivinä olin jo oikea aamukasa hajoiluineni. Omalla kohdallani hajoaminen on kahden tyyppistä: joko repeän hillittömään nauruun pienimmistäkin ärsykkeistä ja kieriskelen lattialla palvelustoverini taputellessa minua olkapäähän, tai sitten koen raastavia ”ei saatana” hetkiä ja nypin hiuksia yksitellen päästäni puhallellen ilmaa suustani passiivis-aggressiivisesti.

En tiiä teistä mutta mulla ei aamusin ainakaan lähde nälkä näillä seteillä 😀
Anteeks mut joskus väsy painaa niin että hätäratkasu löytyy pöydän alta..

Mikä tökkii?

Todennäköisesti eniten päänvaivaa tuottaa tällä hetkellä se ajatus, että en ole ”oikeassa intissä”. Samalla kun kaverit ja perheenjäsenet ovat jollain tapaa kouluttautumassa/kouluttautuneet aliupseereiksi/upseereiksi, koen jäätäviä morkkiksia siitä, että palvelen itse miehistössä. Tiedän, että päätös olla lähtemättä aliupseerikouluun oli oikea, sillä ainoana vaihtoehtona johtajakoulutuksen saamiselle minulla oli viestiAUK, joka ei aselajina minua kiinnosta oikeastaan ollenkaan. Toinen syy oli alokaskaudella tapahtunut pieni gonahtaminen tai oikeammin sanottuna toivon menetys intin varusmiesjohtamisjärjestelmään. Silti kavereiden aukkitarinoita kuunnellessani tulee useasti mieleen, että minun pitäisi olla tuolla ja että miehistössä palvellessani olen vain luuseri. Ehkä käsittämätön ajatus, ehkä ei.

EKOMJ eli Erikoiskomennusjoukkue ei tetsaa. Palvelukseni on vain tiukkaa toimistohommaa, joka sekin on alkanut ottaa itsetunnolle. Voinko edes sanoa käyneeni varusmiespalveluksen päästyäni reserviin, kun en ole maannut tuntitolkulla poterossa hikisenä tai kylmissäni ja kun en ole marssinut kymmeniä kilometrejä rasteja suorittaen?

Mutta samalla kun pyörittelen näitä ajatuksia pienessä päässäni, tiedän olevani todella etuoikeutettu tehtävässäni. Kuinka moni soittelee palvelustehtävänsä puitteissa ministereille ja ylimmälle upseeristolle lehtijuttujen vuoksi, tai saa käydä hienoilla juttukeikoilla tapaamassa mitä mielenkiintoisempia ihmisiä? Uskon, että aika harva. Eilen haastatellessani etäyhteyksien voimin yhtä entistä pääministeriä seuraavaan Ruotuväki-lehteen, mietin, että vitsi tämä on siistiä hommaa. Ehkäpä minun on opeteltava arvostamaan omaa palvelustehtävääni voivottelemisen sijaan. Luulen, että naisena on kovat paineet menestyä intissä ja helpompi vähätellä omaa suoriutumistaan, sillä vapaaehtoisestihan täällä ollaan ja sen vuoksi pitäisi antaa kaikkensa joka asiassa.

Sämähdin yks ilta korpoon ja rakas ystäväni nappasi tämän kuvan. Näkyy siellä jokunen lintukin nautiskelevan merellisistä tunnelmista taustalla. Kuva: Heidi Anttila

Intti ja parisuhde?

Samalla tavalla kuin työ tai opiskelu, verottaa inttikin osansa parisuhteesta. Intissä oleminen on kuitenkin siinä mielessä raskasta parisuhteelle, että kun toinen on kassulla/maastossa niin toinen yrittää siellä kotopuolessa jatkaa sitä omaa elämäänsä mahdollisimman normaalisti. Omassa tapauksessani kuitenkin nyt molemmat ollaan sotilaallisissa tehtävissä, niin se vielä vähän vaikeuttaa yhtälöä. Näkeminen on hankalaa, sillä kun toinen on paikassa x niin toinen on tottakai silloin paikassa y, jolloin tapaaminen on mahdotonta. Taukoa tapaamiselle tulee poikkeuksetta useita viikkoja, pisin aika on nyt kuusi viikkoa näkemättä. Kaukosuhteeseen tottuneelle tuo tuskin on mitään, mutta itsellä tuo totuttelu nyt on vasta meneillään. Kyllähän se tuo oman henkisen kuormituksensa tämän kaiken päälle.

Mutta jottei tämä menisi nyt pelkäksi valittamiseksi, niin iloisiakin asioita tapahtuu. Kavereiden kanssa vietetty aika intissä on korvaamatonta ja olen niin kiitollinen jokaisesta uudesta ystävästä, joita matkan varrella on siunaantuntut. Ekomj:n oma varusmiesbändi veti meille ennen lomillelähtöä keikan, jossa saatiin revitellä ja riehua luvan kanssa kaikki gineksen patoumat pois.

Näitä en vaihtais pois mistään hinnasta<3 Kuva: Sarita Saarinen
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *