HETKIÄ, JOLLOIN SYDÄMENI PAKAHTUU

Yllätyn yhä aina välillä, kun tajuan olevani jonkun äiti. Välillä, kun käyn itsekseni kaupassa tai kun jumitan ylipitkässä suihkussa, saatan jopa unohtaa sen hetkeksi. Sitten on kuitenkin niitä hetkiä, jolloin äitiys tuntuu melkein hengästyttävän voimakkaalta.

Kun öisin herään tarkistamaan, että  hän hengittää ja jään ihailemaan täydellisiä pikkuisia kasvoja.

Kun hän hymyilee.

Kun hän loukkaantuu (esimerkiksi siitä, että joku muu kuin hän itse aivastaa), hänen suupielensä kääntyvät voimalla alas ja ymmärrän taas, miten todellinen pieni persoona hän jo on.

Kun hän oppii uuden taidon ja on niin onnellisen ylpeä itsestään. Kun hän yrittää niin kovasti oppia uutta, että hermostuu.

Kun hän syötyään käpertyy vielä tiukemmin minua vasten. Kun hän vihdoin nukahtaa ja minulle tulee häntä ikävä.

Kun kolmevuotias serkku kutsuu häntä ”minun ikiomaksi pieneksi serkuksi” ja kun hän juttelee vaarin kanssa omalla ujolla jokelluksellaan.

Kun hän aamuisin hyväntuulisesti juttelee yhä nukkuvalle isälleen.

Kun joku toinen huomioi häntä. Kun joku toinen katsoo häntä ja näkee jotain yhtä ihmeellistä kuin minäkin. Kun joku toinen rakastaa häntä.

perhe ystavat-ja-perhe
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *