VAUVATON VUOSI

Luin Nørrebro Summersin Marjan niin hyvän postauksen lapsettomuudesta, että päätin kaivaa tämän postausraakileen esiin. Vaikka olen pitkään ajatellut, että haluan rehellisesti kirjoittaa siitä kun raskaustesti ei heti ”oho hups” -tyyliin plussaa, on tästä kirjoittaminen kuitenkin ollut pirun hankalaa. Sillä vaikka meidän kohdalla kaikki päättyi onnellisesti, on aihe arka, henkilökohtainen ja en ehkä vieläkään ole ihan käsitellyt siihen liittyvää surua.

Puhun tässä postauksessa lapsettomuudesta koska siitä on diagnoosi olemassa, enkä muutakaan termiä keksi, mutta tiedostan että reilu vuosi ei ole mikään tavattoman pitkä aika toivoa lasta.

Aika tarkalleen vuosi sitten itkin taas kylpyhuoneen lattialla. Siinä vaiheessa vauvatoiveita oli takana yli vuosi ja potilastietoihin oli jo kirjautunut diagnoosiksi lapsettomuus. Jokainen raskausuutinen kirpaisi ja kaikki muut tuntuivat tulevan raskaaksi heti kun vain keksivät kokeilla. Unfollasin blogeja sitä mukaan kun niihin ilmaantui ultrakuvia ja mahakuvia.

Jo jonkin aikaa oli ahdistanut kaikki, koska kaikki tuntui liittyvän siihen kuukaudesta toiseen toistuvaan katkeraan pettymykseen. Ahdisti, että oltiin ostettu niin iso asunto ja yritin suostutella poikakaveria, että yhdistetään kaksi makuuhuonetta yhdeksi. Ettei vain joutuisi katsomaan tilaa, joka muistuttaa siitä mitä ei ikinä tullutkaan. Ettei kukaan vain pääsisi sanomaan ”täällähän on hyvin tilaa myös lapsille” Ahdisti, miten vaikeaa oli suunnitella mitään. Ettei oikein tiennyt, voiko varata matkaa reilun puolen vuoden päähän tai ilmoittautua puolimaratonille. Toisaalta ahdisti ettei hirveästi huvittanut muutenkaan suunnitella mitään. Eniten kuitenkin ahdisti, koska lääkärissä kerrotun perusteella siihen oli syytäkin.

Talvella, noin kuusi kuukautta aiemmin, olin reilun puolen vuoden yrittämisen jälkeen halunnut varmistaa, että onhan kaikki ok. Varasin ajan, käytiin tutkimuksissa ja saatiin tulokset, jotka eivät sitten antaneetkaan sitä kaivattua  zen-oloa.  Yksinkertaistettuna, minulla oli munasoluja jäljellä selkeästi vähemmän kuin ikäisilläni yleensä ja niiden laatu jätti toivomisen varaa. Ja ihan kuin lakastuvissa munasarjoissani ei olisi ollut tarpeeksi, oli myös ovulaatiossa häikkää. Lääkäri sanoi lempeästi mutta suoraan, että aikaa ei ollut hirveästi hukattavaksi, suositteli lääkkeellistä apua ja jos puolessa vuodessa mitään ei tapahtuisi, siirtymistä suoraan koeputkihedelmöitykseen.

Siitä käynnistä lääkärin luona alkoi puoli vuotta, jolloin oikeastaan kaikki mitä tein ja mitä ajattelin, liittyivät raskaaksi tulemiseen. Kävin kuukausittain ultrassa munasarjojani katselemassa. Ovulaatiotestin vilkkuessa, pistin piikin alavatsaan ja muutaman päivän päästä siitä aloitin toisen lääkityksen. Puolet kuukaudesta fiilis oli varovaisen optimistinen, kunnes taas itkin kylpyhuoneen lattialla. Muutaman päivän masistelun jälkeen nousu uuteen tsemppaukseen ja taas googlaamaan kaikkia mahdollisia ja mahdottomia raskausoireita.

”päänsärky + raskaus”

”pahantuulisuus + raskaus”

”kurkkukipu + raskaus”

Se kaikki oli jotenkin epätodellista, täysin kalenterin ympärillä pyörivää elämäntapaista, jossa kiinnostus kaikkea muuta kohtaan tuntui haalistuvan ja oli yhä vaikeampi larpata elämäänsä tyytyväistä tyyppiä, koska oikeasti olin tyyppi, joka  menkkojen alettua karkasi kaverin brunssilta kotiin itkemään ja joka   tilasi salaa alkoholitonta viiniä, koska mitä jos (kaikki, jotka ovat sitä litkua juoneet, tietävät mitä kuraa se on). Loppukeväästä potilastietoihin kirjautui diagnoosiksi lapsettomuus. Lääkäri käski pitää kesäloman ajan lomaa testeistä, ultrista ja lääkkeistä. Syksyllä palattaisiin asiaan ja suunniteltaisiin aikataulua koeputkivauvaa varten.

Ei palattu. 

Elokuussa viivyttelin raskaustestin tekoa reilusti yli viikon. Kroppa kertoi jo kaikenlaista, mutta pelkäsin niin paljon negatiivista testiä, että vitkutin päivän toisensa jälkeen. Aina siihen saakka, kunnes istuin Hakaniemen Hesburgerissa syömässä juustohampurilaista. Normaalisti pelkkä ajatuskin hesen majoneesista etoo, mutta silloin mikään ei ollut ikinä maistunut niin hyvältä. Sen hampurilaisen jälkeen kävelin Ympyrätalon apteekkiin ja ostin testin. Seuraavana aamuna klo.06.20 se testi näytti positiivista. Hän syntyi testipäivästä tasan kahdeksan kuukautta myöhemmin.

Välillä yhä mietin, miksi se yksi kierto oli erilainen, miksi silloin ja ilman lääkkeitä onnistui.  En tiedä. Tuon reilun vuoden aikana, jolloin vauvaa    toivoimme, sain paljon erilaisia neuvoja greippimehun yliannostuksesta punaviiniin, mutta oli oikeastaan vain yksi neuvo, jonka koin oikeasti hyödylliseksi: Hoitojen aikana lääkäri kerran sanoi, että raskauden alkamisessa on aina myös jotain, mitä he eivät ymmärrä. Jotain vähän maagista. Että ehkä – hän sanoi – paras neuvo on, että sinulla olisi mahdollisimman hyvä olla. Että sallit itsellesi kaikkea hyvää, vaikka olosi nyt onkin ihan surkea. Tuo ajanjakso on heittämällä elämäni hirvittävin, mutta aina välillä työnsin kaiken – pelot siitä että ei ikinä saada lasta, huolen että munasolut ovat liian sekundaa minkäänlaiseen hedelmöitykseen ja katkeruuden että miksi  kaikki muut – ihan edes pieneksi hetkeksi sivuun ja tein ja ajattelin jotain ihan muuta. Ehkä silloin lomalla sitä tuli tehtyä vähän enemmän. En tiedä, ehkä kaikki oli vain tuuria ja sattumaa. Välillä en kuitenkaan voi olla ajattelematta, että näinhän sen piti mennäkin, koska muuten emme olisi saaneet juuri tätä vauvaa.

Kuitenkin, kaikille teille jotka juuri nyt elätte lapsettomuuden surua ja epävarmuutta, osaan antaa vain tuon saman neuvon: sallikaa itsellenne paras mahdollinen olo. Se voi tarkoittaa kunnon itkuja, joogaa tai naurukohtausta ystävän kanssa. Mitä tahansa, minkä johdosta sinun on juuri silloin mahdollisimman hyvä olla. 

<3

Kommentit (28)
  1. Kiitos tästä kirjoituksesta.

    Lapsettomuuden suru ei ole kohdallani vielä akuutti, sillä olemme vasta aloittaneet yrittämisen. Kuitenkin taustalla elää pelko siitä, mitä jos emme onnistukaan, olemmehan molemmat jo 35-vuotiaita, ja tieto ajan rajallisuudesta on raskas ja pinnassa.

    Ihanaa, että teille kävi lopulta näin <3

  2. Tämä teksti sai kyyneleet vyörymään poskilla. Olen 25-vuotias, mutta haaveillut lapsesta jo 20 vuotta, eläen enemmän ja vähemmän koko lapsuuteni ja nuoruuteni tähdäten aina siihen, että haluan joskus olla äiti, mieluiten mahdollisimman nuorena, jotta saisin mahdollisimman suuren isan elämästäni pyhittää äitiydelle. Naimisissa olen nyt ollut reilun vuoden, ja vuosi sitten todella alkanut ”vauvakuumeilemaan”. Mies ei ollut valmis, ja yli puoli vuotta surin tätä lapsettomuutta, joka johtui, kuten eräs aiempikin oli sen muotoillut, ”elämäntilannelapsettomuudesta”. Nyt mieskin on valmis ja olemme yrittäneet ”vasta” 3 kuukautta, mikä ei ole vielä pitkä aika, mutta silti jokainen uusi alkava kierto murtaa sydämen täysin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *