VIHDOIN EDINBURGH

Polka dots

Olin yhdeksän, kun muistan ensimmäisen kerran nähneeni kuvia Edinburghista, Skotlannista. Oli alkukevään päivä vantaalaisella ala-asteella, lukujärjestyksen viimeinen tunti ja selailin enkunkirjaa eteenpäin. Niissä kuvissa oli sellaista syvää kirkasta vihreää, rakennuksia, jollaisia ei Vantaalta löytynyt ja paljon ruutukuosia. Ja minä ajattelin, että sitten joskus kun olen aikuinen. Silloin menen tuohon paikkaan. 

Ja hyvin monta kertaa tulevina vuosina sanoin ja joskus ihan suunnitelinkin, että seuraavaksi lähden Skotlantiin. Aina tuli kuitenkin jotain muuta. Muita kaupunkeja, muita lumoavia ihania paikkoja. 

Ehti kulua lähes kaksikymmentäviisi vuotta tuosta iltapäivästä ala-asteella, kun vihdoin pääsin Edinburghiin. Sain reissun syntymäpäivälahjaksi, koska aina kerrot miten paljon haluat sinne, mutta et vain varaa lentoja. 

Edinburgh oli ja on ihana.

Ehkä olin vähän etukäteen jännittänytkin, että mitä jos sitä paikkaa mistä yhdeksänvuotias Jonna joskus katsoi kuvia, ei oikeastaan ole olemassa. Että on vain mielikuva kahdeksankymmentäluvulla otetuista valokuvista, ei mistään oikeasta. Mutta ei, jotenkin se kaikki oli oikeastaan hassun tismalleen mitä olin ajatellutkin. Siellä oli se syvä kirkas vihreä, rakennukset ja ruutukuosi. Häivähdys Harry Potterin taikamaailmaa ja One Dayn viidestoista heinäkuuta. Paljon pieniä kujia ja kerroksia, aurinkoa, sadetta ja tuulta samanaikaisesti.

Sitä jotain määrittelemätöntä tuttuuden tunnetta. Sitä, millä ei oikeastaan ole tekemistä sen kanssa oletko käynyt paikassa aiemmin. Edinburgh tuntui kotoisalta. Minun paikaltani.

Joskus on ihanaa kun elämä yllättää, ja joskus on vielä ihanempaa kun asiat ovatkin just niin kuin on unelmoinut. 

 

Kommentoi