Tiiättekö kun on niitä päiviä? Siis just niitä kun heti herättyä tuntuu miten pään sisällä kihisee ja otsasuonet pullistelee, vaikka illalla menit nukkumaan ihan tavallisen hyväntuulisena eikä mikään tässä maailmassa hiertänyt eikä näkertänyt. Niitä hemmetin päiviä, kun joka ikinen asia maailmassa on väärinpäin, väärällä kohti, väärään aikaan, väärän kuuloisia, väärän näköisiä tai muuten vaan siis aivan perseestä. (Kun taas jonain toisena päivänä ne samat asiat on ihan just hyvin tai suorastaan täydellisesti.)

Mulla oli toissapäivänä sellainen päivä. PIM heräsin, ja kaikki oli saatanasta. Päivän aikana tähän olotilaan ei tullut mitään helpotusta saati että olisin osannut selittää edes itselleni mikä jurppii, mättää, riepoo, ärsyttää, vituttaa, ottaa päähän. Mun teki mieli tulla purkamaan oloa tänne bloginkin puolelle, mutta totesin, että postaus olisi todennäköisesti sisältänyt vain capslockeilla huudettua vittusaatanaa. Jätin väliin. Sen sijaan piirsin bujoon ison ja kiukkuisen pääkallon siihen kohtaan, jonka olen päivittäin varannut x määrälle sydämiä siitä riippuen kuinka kiva päivä on ollut. Ei tippunut sydämiä, ei, saatana.

(No, eilen minulla alkoikin sitten menkat. Aaaaaaaaahaa, heureka!)

Tänään olenkin sitten ollut yhtä suloista auvoisuutta, tasaisuutta ja hyvää lämmintä mieltä. Töissä oli ihan käsittämätön flow päällä ja uusia ideoita puski ennen kuin olin ehtinyt kunnolla prosessoida edellistä. Kävin hirveän hyviä keskusteluja ja ajatusten vaihtoja niin työkavereiden kuin asukkaiden kanssa. Tulin itse kuulluksi ja ymmärretyksi, ja minulle välittyi tunne, että näkemyksiini ja tapaani hoitaa asioita luotetaan. Sain sovittua paljon kivoja juttuja oman asukkaani kanssa ja sanoin päivän aikana useammin ”kyllä” kuin ”ei”. Hymyilin ja nauroin, minulle hymyiltiin ja nauroimme yhdessä.

Nyt minulla on tämä ilta vapaata ja huomenna on vasta iltavuoroon meno. Aion syödä jääkaapin tyhjäksi eilisistä tortillahärpäkkeiden jämistä (maanantaina alkaa uusi uljas ja kevyt elämä, mutta siitä ehkä myöhemmin…) ja kuvata lisää tulppaaneita ja ehkä kissan nenää täällä omassa pienessä laa-laa-landiassa.

Vähän meinasi vetää mieltä matalaksi ajatus siitä, että kevättä ja multamaniaa saanee vielä tovin odotella…mut ei sitten sekään saanut tätä pumpulipilveä hajaantumaan, sillä onhan tämä ihan mahdottoman nätti!

Ja sitäpaitsi sisälle tätä ihanaa ihanaa leikkikevättä voi vimmaisesti kantaa ja luoda yhä edelleen! 🙂

Mut joo. On se myönnettävä, että joskus on aika helkkarin rankkaa olla nainen.