Ensimmäinen onnistuminen

Ihan ensimmäisenä tahdon mainita että alempana kirjoitan viiltelystä, omasta masennuksestani ja itsetuhoisuudesta. Jokainen ei tahdo lukea sellaista vaikka julkaisun tarkoitus on olla positiivisissa merkeissä.

Eli, alotetaan vaikka ihan pienillä jutuilla. Mä olen nyt tällä hetkellä 22-vuotias, ja voin sanoa sairastuneeni masennukseen 13-vuotiaana. Tiedän että sairastuin on väärä sana kuvailemaan sitä, mutta silloin aloin saamaan merkkejä siitä ja siitä se iso alamäki lähtikin. Eli 9 vuotta on, se on aika kauan ja ihmiset joilla on ollut kauemmin, suurin kunnioitus, että he pärjää sen kanssa.

Samalla silloin 13 ikävuoden puolella alkoi viiltely, muistan, että aloitin vain kokeilemalla koska kaverini kokeili. Tyhmää, vai mitä? Mutta hänellä se taisi jäädä siihen, kun minä huomasin että se auttoi purkamaan sitä vihaa mikä minulla oli itseäni kohtaan niin nuorena, ja ahdistukseni lieveni hetkeksi aina kun tein haavoja. Ja mä tein sitä lopulta päivittäin. En ikinä puhunut siitä miltä tuntui, koska suurimpana osana ajasta minua ahdisti, paine rintakehän päällä ja en tiennyt tarkaksi miksi. Tätä jatkui kauan. Koko ylä-asteen.

Olin koulukiusattu ja sillä oli usein iso merkitys myös siihen miten päivä päättyisi. Olen herkkä ihminen, ja olin vielä herkempi silloin joten jos joku sanoi jotain, se osui ja se vaikutti koko päivän, kenties pidempäänkin. Vaikka tajuan ettei se ollut luultavimmin henkilökohtaista, mutta otin sen semmoisena koska en tajunnut miksi juuri minä. Aiheita oli monia, miten pukeuduin, miten hiukseni oli mutta suurin oli varmaan se, että olen kasvatettu uskonnollisessa perheessä eikä vanhempani tahtoneet minun käyvän uskonnontunneilla. Aina ajattelin että toi on erittäin typerä syy kiusata, kiusaaminen ei siis ikinä ole oikein, mutta että en käynyt jollain tunnilla?

No, mähän käytin vaikka mitä. Veitsiä, pieniä teriä mitä sain teroittimista, teräviä esineitä kuten niitin reunaa yms. Hätä keksii keinon. En muista miten vältyin siltä, ettei haavoista sanottu oikein mitään. Puin paljon isoja housuja ja isoja huppareita, varsinkin juuri silloin kun jotain oli tapahtunut, ainakin näin äitini kertoi muutama vuosi sitten. Tunsin jotenkin olevani turvassa siellä, isojen vaatteiden alla koska kukaan ei nää mitä teen itselleni eikä kukaan voi sanoa siitä.

Sitten, en muista miten, joku opettaja oli kai esittänyt huolensa mun hyvinvoinnista? Olin hieman käärmeissäni että joku puuttuu mun asioihin, näin, mun selän takana mutta jos tunnilla on tullut huutelua tai haukkumista, ei mitään. 9. luokalla opettaja kysyi tunnin jälkeen, loppuvuodesta, jos tahtoisin että asialle tehdään jotain. Pft, en mä sellasta enää tarvinnu, olis puuttunu sillon kun se oli pahimmillaan. No, siitä pääsin koulupsykologille, luulin että hän oli kuraattori ja hän otti sen hyvin henkilökohtaisesti. Huvittavaa, en voinut tietää kun minulle kerrottiin vain paikka ja aika. Noi tapaamiset ei auttanut mitään, en tiedä oliko hänen tapansa tehokkaita koululaisiin mutta, kysellen vain joka päivä mitä eri sanat tuovat mieleen, hyviä vai pahoja fiiliksiä. En minä tiedä, tahdoin vaan ymmärtää mikä mua vaivaa?

Pääsin ammattikouluun, missä masennus jatkui mutta ei niin pahana, tai osasin peittää paremmin, en ole varma. Siinä kasvaa se tietty suojakuori joka näkyy kaikille jottei todelliset tunteet näy läpi, ja siihen tottuu koska viisi päivää viikossa ja monta tuntia. En muista ajoista paljoa, mutta masennus ei kadonnut  mihinkään, ahdistus jatkui ja jouduin jättämään koulupäiviä väliin koska en vain voinut mennä. Jos sitä ei ole tuntenut en usko että voi ymmärtää, koska monelle se vaikuttaa vain siltä että olen laiska. En muista kouluvuosistani paljoa, tuntuu että minulla on muistiongelmia koska suurin osa on vain kadonnut. Mutta silloin opin peittämään haavani harsositeellä, vanhempani auttoivat. En tiedä, tuntui aina että he häpeävät sitä mitä teen. En minäkään ylpeä siitä ollut, enkä voi ymmärtää heidän näkökulmaansa koska minulla ei ole lasta, joka satuttaa itseään tarkoituksella.

Toisena kouluvuotena asiat selkeästi menivät alas, koska meillä oli koe, ja kun olin valmis, piirtelin taakse. Niinkuin aina, mutta nyt piirsin käden jossa on arpia, ja tuoreita haavoja, ja sanoja ’help’. Taisin itsekkin aina olla hieman peloissani siitä, että en ymmärtänyt miksi tunnen mitä tunnen. Ja ammattikoulussa minulla oli jo itsetuhoisia ajatuksia, silloin ne olivat vielä sitä että haluisin vain päästä eroon itsestäni, koska olin taakka läheisilleni koska en pystynyt toimimaan normaalilla tasolla elämässä ja pienetkin päivittäiset askareet olivat raskaita.  Mutta, koska piirsin sen käden, ja ne sanat siihen kokeeseen, herätin opettajassa ison punaisen huutomerkin. Hän soitti mun vanhemmille ja isäni kysyi mitä tarkoitin sillä piirrustuksella. ”En mitään kunhan piirsin”, niinkun aina. 

Sitten sain terveydenhoitajalle ajan? Tietenkin menin, luulin että perus tarkastuksen aika, ja päivää ennen olin viillellyt ja peitin ne siteillä ja menin paikalle. He sanoivat, että opettaja on esittänyt suurta huolta terveyttäni kohtaan joten olen täällä siksi. Hän kyseli miltä tuntuu, tottakai, ja että viiltelenkö. Muistan vain että naurahdin ja sanoin että joka päivä. Hän oli ihan shokissa, hän kysyi miksen ole hakenut apua aikaisemmin. Mutta minä itseasiassa olin. En tarkoita koulupsykologia, mutta kesällä olin mennyt lääkäriin puhumaan siitä miltä tuntui ja kuinka joskus tuntuu, että tahdon kuolla ja tehdä sen itse. Lääkäri sanoi ”onko näitä tunteita tänään?” no ei ollut, mutta ei sen pitäisi vaikuttaa tälläiseen asiaan?! Joten hän vastasi että ensi kerralla kun tuntuu siltä niin etsin puhelinnumeron mihin soittaa. Uskomatonta, olin niin pettynyt ja äitini vihainen että lääkäri ei uskonut tai ei kiinnostanut. Kuitenkin, koska terveydenhoitaja kuuli että viiltelen päivittäin, ja se ei ollut vain pari haavaa, tein pieniä ei syviä ja erittäin paljon, hän lähetti minulle lähetteen Valkeakosken mielenterveyskeskukseen, nuorisopuolelle.

Ja niin usein kun mietin miten pääsin vihdoinkin keskustelemaan asiantuntijoiden kanssa tästä, sain diagnoosin ja vakituisia aikoja. Mikäköhän se oli, vaikea masennus ja ahdistusta? Tuntuu nykyään että toivon että olisinkohan voinut välttää jos apu aikaisemmin olisi auttanut. Nyt olen päässyt aikuispuolelle. Hoitokäynnit Valkeakoskella loppuivat kun täytin 18 muistaakseni. Meni 2 vuoden tauko muistaakseni, ja menin todella huonoon kuntoon. Viiltely paheni ja haavat syveni. Enää pienet haavat eivät tee sitä samaa asiaa, ei vaikka tekisi monta. Ei vie sitä tunnetta pois. Sitten, koska olin ollut työttömänä menin tapaamaan erästä kaupungin työntekijää joka sai minulle lähetteen aikuispuolelle, ja olen käynyt siellä siitä lähtien.

En osaa sanoa kuinka paljon ne auttaa, mutta oloni on aina rauhallinen sen jälkeen, jotkin asiat vain alkavat tehdä enemmän järkeä kun ne sanoo ääneen ja saa toisen ihmisen keskustelemaan siitä, onko tunteeni ihan jostain metsästä vai onko niillä perää? Kaikki tunteet merkitsevät, mutta että oppii mihin pitäisi kiinnittää huomiota, mitkä asiat voivat vaikuttaa mutta miten sivuuttaa. Enemmän ollaan puhuttu vain siitä mitä elämässä on tapahtunut ja, se on luonut erityistä perspektiiviä siihen miten kaikki lähti liikkeelle. Ja ikävintä on, että nyt vanhempana jos saan ahdistuskohtauksen, kutsun niitä siksi, vähän niinkuin paniikkikohtauksia ja joskus menevät ihan sinne asti, niin ne ovat paljon pahempia kuin teininä. Nykyiset itsetuhoiset ajatukset eivät ole enää että olen taakka, mutta olen vain niin väsynyt tähän olotilaan.

Mutta nyt siihen positiivisempaan. Koska tämä on ensimmäinen kirjaimellinen onnistuminen omalla mittakaavalla. 9 vuodesta masennuksen kanssa, 8 olen viilellyt. Yksi haava on jouduttu tikkaamaan koska, hups. Kuitenkin, en voi uskoa, että minulla oli melkein vuoden tauko ja tässä olen taas. Ja lyhyen ajan sisään paljon, tuntuu välillä että petän ihmiset koska en mene paremmaksi, mutta palataan tähän. Mutta nyt, viime yönä, päivä edellisen viiltelyn jälkeen, katsoin kättäni ja tunsin vain tarpeen tehdä lisää.

Mutta en tehnyt. Nousin ylös ja hain siveltimiä ja akryylivärit ja maalasin käteeni. Näin joskus tumblr:issa niin paljon erilaisia tekniikoita, perhosten piirtämistä, ponnarin pamauttelua käteen (jota tein eikä päättynyt erityisen hyvin) ja tämän maalaustekniikan. Ja juuri olin itkenyt, että kun en keksi toista tapaa purkaa sitä oloa, että jotenkin pitäisi saada käteni käyttöön koska tykkään piirrellä ja maalata, askarrella yms. Joten keksin tämän. Ja tottakai auringonlasku. Olin juuri puhunut niistä kuinka kauniita ne on, ja kirjoittanutkin niistä. Tein tämän, ja kun sain sen valmiikis oli pakko laittaa kuva tietylle henkilölle ja sanoa ’katso. mä korvasin sen’. En voi kuvailla kuinka ylpeä olin, ja olen vieläkin, mutta kun katsoin maalausta ja tajusin, että ei tehnyt enää mieli viiltää ja olin rauhallisempi, aloin itkeä. En ole ikinä, näiden vuosieni aikana ollut ylpeä itsestäni koska tämä on tapa mistä todella tahdon eroon. Alla kuva maalauksesta, eihän se tietenkään picasso ole, mutta ei tarvitsekaan, hah.

lololololol.jpg

Sitten vielä, jos sinulla on näitä tunteita, niin mä tahtoisin luvata, että asiat paranee. Mutta en voi luvata, mutta voin sanoa että aina pidä toivo edes vähän elossa koska se voi auttaa eteenpäin. 

Jos viiltelet, yritä löytää toinen keino. Paraskin puhumaan eikö vain? Mutta yritä, kuminauha, jääpaloja paperin sisällä ja purista, koska ymmärrän sen, että on tarve tuottaa kipua niin näillä tavoilla pystyt ilman pysyvää vahinkoa. Pystytkö piirtämään mitä tunnet? Tai maalaamaan? Pystytkö kirjoittamaan kaiken ylös? Kaikki ne ajatukset? Jos pystyt, yritä. En syytä ketään jos ei pysty, en sano että olet heikko jos et pysty. Koska ymmärrän. 

Jos sinulla on tukipiiri, ystäviä joihin voit luottaa, tai perhe johon voit tukeuta niin tee niin. Se voi tuntua, että vaivaat ”turhilla” tunteillasi, mutta ne eivät ole turhia. Sulla on väliä, ihmiset eivät aina ymmärrä mitä tunnet mutta he voivat vain olla siinä tukena pitämässä pystyssä kun tuntuu, että jalat eivät kanna itsestään. 

Jos sinulla on mahdollisuus saada apua, jos pienikin osa sinusta tahtoo apua, hae sitä. Jos tuntuu, että ilman apua pääset siihen päätökseen koska tulet olemaan niin väsynyt, että se on ainoa tapa; mä ymmärrän. Mä tein ihan samaa. Ajattelin, että en tarvitse apua, jos en selviä itekseni niin mun ei tarvi selvitä. En tahdo sanoa painavia sanoja, koska en voi sanoa että sun täytyy selvitä, sun pitää hakea apua. Kaikki on kiinni sinusta.

Mutta olen varma, että sinäkin tahtoisit sitä. Tämä on väsyttävää eikö vain? Ja kaikki eivät ymmärrä ja voi tuntea olevansa yksin, vaikka olisi ollut tämän kanssa vuosia. On ihmisiä, joiden tilanne on pahempi kuin minun, on ihmisiä jotka viiltelevät pahemmin, ja toivoisin että voisin auttaa, mutta en voi. Voin vain kertoa oman puoleni, ja siten koittaa rohkaista muita, että et ikinä ole taakka muille, etkä ole heikko jos tarvitset lääkitystä tai apua mielesi koossa pitämiseen. Minä en moneen vuoteen tahtonut lääkkeitä, mutta nyt minulla on. 

Sinä olet tärkeä, et heikko, et mitään niitä asioita mitä yrität vakuutella itsellesi, tai mitä se pieni ääni yrittää sanoa. Sinä olet tärkeä, ja sinulla on toivoa ja vaikka mitä mahtavia asioita oletkaan.

Ja jokainen joka ei tiedä tästä mitään, siis mitään, yrittää päteä sulle? Ihan kuin he tietäis kaiken ja miten parantaa se? Tai jos uskallat avautua itsetuhoisista ajatuksista ja he kutsuvat sinua itsekkääksi tai että se on pelkurimainen teko? Haistakaa paska. On vieläkin ihmisiä jotka eivät usko, että masennus on oikea juttu, joten he eivät ikinä usko elleivät he itse koe sitä. Ja jotkut muun ovat vain niin pää perseessä että sille ei voi mitään mitä niiden suusta tulee. 

Te ootte tärkeitä. Kaikki. Ja mä toivon, että asiat menee paremmin teille.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *