Järjetön rakkaus

Tänään mulla on tullut tarve kirjottaa ajatuksia tänne tästä asiasta. Ja mun on pakko sanoa, että tajusin asiaa vähän enemmän ja vähän aikaa sitten kun kuuntelin Jesse Kaikurannan järjetön rakkaus kappaletta, tajusin miten laulu osui omalle kohdalle.

”Miksi se uskoo? Miksi se toivoo? Miksi se kärsii, mutta kestää? Miksi se vain riuhtoo? Miksei se irtoo? Miksi se kärsii, mutta kestää? Miksei sitä hengiltä saa? Järjetön rakkaus, pelottavan vahva, puristava voima. Sano miksi se kaiken yhä uskoo, miksi se toivoo, miksi se kestää, miksei sitä hengiltä saa?”

Mä erosin vähän aika sitten mun pitkäaikaisesta poikaystävästä, oltiin yhdessä 3 vuotta ja risat. Suhde alkoi kun olin 18-vuotias, ja se oli ensimmäinen oikea parisuhteeni, joten olin aika naiivi. Ja suhteen alku olikin mahtavaa, olin aivan täpinöissä siitä että mulla oli poikaystävä, hyvännäköinen ja mukava ja vaikka mitä.  Meillä oli tosi hauskaa yhdessä ja asiat meni aika pitkään ihan hyvin. Haluan jo nyt korostaa, että mä tein kans tosi paljon virheitä suhteessa, jos tästä tulee semmoinen vaikutelma myöhemmin ihan kuin kaikki olisi ollut toisen syytä, mutta ei. Meillä alkoi mennä tikut ristiin ja sittenkun ne oli mennyt ristiin, ne meni aivan liian kireelle umpisolmulle.

Me muutettiin yhteen kun oltiin seurusteltu vuosi, ja siitä muistan, että se alkoi olemaan jo sitä aikaa kun tunnelma alkoi kiristymään. Mulla oli loppunut ne käynnit mielenterveyspaikassa Valkeakoskella joten piti pärjätä omillaan ennenkuin sain taas hoitosuhteen. Noh, se ei tehnyt ihan hirveen hyvää. En hoida stressiä erityisen hyvin, ja sain ahdistuskohtauksia hyvin usein – joskus ne kärjistyi paniikkikohtauksen tyyliseen, oireita kun luin niin hyvin samanlainen. Mutta kuitenkin, hän toimi niiden aikana ihan ok, en tiedä miten ”paremmin” olisi voinut, joten se ei ollut ongelma.

Mutta alusta asti, oltiin kuin paita ja perse. Koko ajan yhdessä, ihan sama minne mennään niin mennään kaksin. Oli tosi vähän omaa aikaa. Ruvettiin kasvaan enemmän yhdeks henkilöks kun omiks henkilöiks jotka vaan sit on parisuhteessa. Se ei ollut tervettä. Sitten välillä mulle alkoi tuleen paha olo siinä suhteessa, ja joskus yritin korjata sitä ja puhua siitä ja hetkeks asiat saattoi mennä parempaan mutta ne aina palas samaan muottiin (minä kanssa). Joten aloin puhumaan erosta, pitäisikö erota, ja selitin syitä, että miksi ja miltä musta tuntuu ja kun se tuntui niin ahdistavalta joka päivä. Mutta keskustelulla saatiin mun pää pyöritettyä ympäri, ettei lopulta erottukkaan. 

Meillä oli vähän alle vuoden tauko kyllä, jonka jälkeen päätettiin yrittää vielä kerran. Koska molemmat halus olla toistensa kanssa. Aluks se meni hyvin, ja lopulta se alkoi menemään ihan täysin päin metsää. Aloin taas puhumaan usein konflikteissa erosta, että miksi se joka kerta alkaa kuullostamaan paremmalta ajatukselta mutta silti sitä ei ikinä tapahtunut. Jotenkin hän sai mut ajattelemaan että en oikeasti halua, tai että asiat on korjattavissa. Ja mulla oli tosi paha olla. Mä ihan vitsailin itekseni eroomisesta, ja mitä tekisin, eli se oli tosi paljon mielessä ja tosi selkeesti se olisi mun mielenterveyden kannalta hyvä päästä pois. Mulla alko tunteet haaleneen just sen takia miten paha olo oli olla hänen kanssa, ja oli ollut jo kauan. En tahtonut viettää öitä, tai viettää paljoa aikaa muutenkaan. Tämä johti siihen että totesin, että nyt on tapahduttava, että mä en jaksa enää olla väsynyt suhteessa mikä ei selkeästi toimi.

Tiedän, että on ihmisiä joilla on paljon pahempia paisuhteita ollut, ja on. Olen pahoillani siitä. Todella olen, mutta en voi puhua heidän puolesta, voin vain kertoa ja suositella omien kokemusten kautta sitä, että jos alkaa tulemaan paha olla puolison kanssa, jos se ei ole enää hauskaa tai kivaa, että se ei ole enää oikein parisuhde, niin joskus rakkaus vaan ei riitä. Sulla on oikeus lähtee siitä suhteesta, eikä kitua. Mun oli vaikee lähtee, koska näin kuinka paljon hän ei halunnu että erottais joten jatkoin vakuuttelemista siitä, että kyllä mun rakkaus herää ja asiat korjaantuu. Kuinka monta kertaa meninkin sanoon itselle noin, ja miten paljon se pahensi omaa olotilaa. Siksi tässä yritän sanoa sitä, että jos asiat ei muutu, eikä näytä siltä että edes aikovat muuttua, on täysin okei lähteä.

Mun oli tosi vaikee lähteä myöskin sen takia, että olen aika erakoitunut. Mulla ei ole kavereita Suomesta, edes netissä, joten vietän tosi paljon kotona aikaa. Se henkilö oli mun turvaverkko, se oli niin mun mukavuusalueella, ja niin pitkään olin kasvanut hänen kanssaan, että maailma tuntui isolta ja yksinäiseltä ilman häntä. Hän vei mua ulos, käytiin shoppailemassa, elokuvissa ja vaikka mitä, ja ajattelin itsekseni että en mä pääse enää tekemään noita asioita jos erotaan. Tämä, oli aika pelottava ajatusmaailma.

Siksi myös yritän sanoa, että jos näet punaisia lippuja, tarpeeksi ajoissa niin älä jätä niitä huomiotta. Olin itse päästäni hieman vialla niinkun aina selitin lapsille että ei ole ihan kaikki okei mutta että paranen koko ajan vähän ja se että pysyin niin kauan ns. pakosta, pahensi tilannettani. Nyt olen parisuhteessa, ja olen ensimmäistä kertaa oikeasti onnellinen. Ja olen niin tottunut niihin vanhoihin tapoihin ja toisen tapoihin ja ajatusmaailmaan, että kun hän sanoo minulle jotain ihanaa, mun pitää kysyä mitä hän haluaa? En ole tottunut kehuihin ihan vain tyhjästä. Hän on niin erilainen, ja niin mahtava, että välillä tuntuu, että en mä voi saada jotain näin hyvää mun elämään. Joudun pahoittelemaan sitä, että olen niin tottunut vanhaan ajatusmaailmaan ja tapoihin on välillä vaikea muistaa että kaikki eivät tee niinkuin silloin tehtiin. Ja nyt mun on rehellisesti helppo sanoa, että mun on hyvä olla.

Mun päässä on silti ongelmia, mun masennus ja ahdistustilat ei ole kadonneet minnekkään, mutta hänen kanssaan ne on todella helppo käsitellä. Kommunikaation taso on todella korkea ja luottamus on vahva. Ja eron jälkeen, tiesin tehneeni oikean päätöksen, että vaikka samana iltana ja seuaavana päivänä panikoin, ja pahasti, niin kun rauhotuin, mulle tuli vapaa fiilis. Ja jos suhde on hyvä, sen ei pitäis tuntua vankilalta. 

Fyysinen väkivalta ja tavat on paljon helpompia huomata itse kuin henkinen. Sitä ei aina tajua, mäkään en tajunnut. En voi silti sanoa, että olin pyhimys, tuotiin huonoimmat puolet toisistamme pihalle aikalailla. Siksi kerron tätä, vaikka en kerro mitä tapahtui, en siksi että en tahdo kertoa omaa käytöstäni, vaan en tahdo jakaa yksityiskohtia. Tahdon vain kannustaa, että jos terveys, mielenterveys ja varsinkin henki, on vaarassa sen toisen ihmisen takia, lähtekää. Se on paljon paljon helpompi mun sanoa, kuin se on tehdä. Tiedän, että monet tietävätkin sen että pitäisi olla jo kaukana paossa mutta jotenkin siihen vain jää. Enkä yritä todellakaan vähätellä muiden ihmisten ongelmia, toivon vain, että jos on nuori tai ei edes niin nuori, ja jättää sen pienen epämukavuuden huomiotta, antaa periksi monessa asiassa mitä ei tahdo, niin tajuaisi että suhteessa ei kuulu pakottaa toista asioihin, tai myönnytellä vain saadakseen haluamansa, ja se on punainen huutomerkki.

Jääkö siihen pelosta? Jääkö siihen rakkaudesta ja muutoksen toivosta? Siksi rakkaus on joskus järjetöntä, voi tapahtua vaikka kuinka pahoja asioita, ja toinen voi manipuloida tulemaan takaisin vedoten rakkauteen toisia kohtaan. Sitä tahtoo uskoa, että se toinen voi muuttaa pahat tapansa vaikka sitä ei aina tapahdu. Toivon vain, että kaikkien asiat kääntyisivät parempaan suuntaan.

-S

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *