Ladataan...
Pöytälaatikko

Nykyisin jokainen meistä voi olla oman elämänsä valokuvaaja. Ilmaisemme itseämme kuvallisesti enemmän kuin koskaan ja visuaalisuus myös vaikuttaa meihin voimakkaammin. Uusi lemppariohjelmani tiesi kertoa, että Facebookiin ladataan päivittäin yli 300 miljoonaa kuvaa ja Instagramillakin on jo huimat 150 miljoonaa aktiivista käyttäjää. Me innokkaat harrastajavalokuvaajat kuljemme arkenakin paikasta toiseen järjestelmäkamerat kaulassamme ja lataamme mielellämme otoksemme sosiaaliseen mediaan kenen tahansa nähtäväksi. Mikä enää erottaa hyvän valokuvan huonosta tai ammattilaisen amatööristä, jos laadukkaat kuvauslaitteet ja suuri yleisö ovat jo lähes jokaisen ulottuvilla? 

Pari viikkoa sitten vietin ystäväni kanssa mitä parhaimman illan valokuvamuseo Fotografiskassa. Ihailin Paolo Roversin, Pieter Hugon ja Inta Rukan pysäyttävän hienoa taidetta ja mietin miten paljon erilaisia tunteita, inspiraatiota ja ajatuksia yksi kuva voikaan ihmisessä herättää. Kotiin palattuani selasin oman kamerani muistikortin sisältöä ja pysähdyin miettimään puhuttelisivatkohan minun kuvani ketään muuta kuin itseäni. Puhuttelevatko ne oikeastaan aina edes minua?

Hyvä valokuva ei ole pelkkä pysäytetty ote elämästä, vaan tarina jonka useampi kuin yksi ihminen haluaa kuulla. Siihen tuskin pystyy aivan kuka tahansa. Ei vaikka maailmaa katselisi tuhansien eurojen arvoisen objektiivin tai tunnelmaa luovien retrofilttereiden lävitse.

Selasin näyttelykierroksen jälkeen Fotografiskan kaupassa Anneloes van Gaalenin kirjaa Never Photograph People Eating and 50 other Ridiculous Photography rules. Piikikäs pieni kirjanen saa nopeasti tajuamaan, että parasta valokuvauksessa on juuri se, ettei sääntöjä oikeastaan ole. Ja jos joku joskus onkin yhden tai toisen ohjeen antanut, kuva muuttuu usein vain kiinnostavammaksi silloin, kun niitä rikkoo. Kun unohtaa täydelliset asetelmat tai kun kuva vahingossa valottuu liikaa, tarkentuu väärin tai kuvattavan keskittyminen herpaantuu.

Vaikka olenkin Gaalenista inspiroituneena keksinyt hyvän selityksen kaikille epämääräisille ja epäonnistuneille otoksilleni, olen päättänyt, että minusta tulee vielä parempi valokuvaaja. Sellainen, joka ei riko sääntöjä vahingossa, vaan täysin tarkoituksella. Sellainen, joka kuvaa kauniisti kaunista, mutta eri tavalla kuin kuka tahansa toinen. Haluan löytää entistä selvemmin oman tapani ilmaista ja tulla vielä paremmiksi ystäviksi manuaalin kanssa.

Johan Rheborgista on muuten hirveän vaikea olla tykkäämättä. Hän on siis se Solsidanin Fredde, ruotsalainen näyttelijä ja koomikko, joka on monessa mukana ja jonka nimi ohjelman lopputeksteissä on lähes poikkeuksetta takuu laadukkaasta tv-tuotannosta. Tällä hetkellä SVT:llä pyörii Johan Rheborgin ja Henrik Schyffertin luotsaama valokuvaukseen keskittyvä kuusiosainen sarja, Alla är Fotografer, jota voi seurata SVT Playn kautta myös Ruotsin ulkopuolella. Hurjan kiinnostava ja hauska sarja kaikille oman elämänsä harrastajakuvaajille ja valokuvauksesta kiinnostuneille, jotka myös haluavat kehittyä himpun verran paremmiksi valokuvaajiksi.

 

P.s. Rheborg ja Schyffert olivat muuten mukana myös aivan loistavassa ruotsalaisessa draamakomediassa Allt faller, joka naulitsi minut viime keväänä television ääreen. Allt faller ei ollut Solsidanin kaltainen hitti, mutta se on erilainen ja mielenkiintoinen sarja, joka yhtäaikaa sekä naurattaa että tekee kipeää. Ihmetyttää ja herättää tunteita − vähän niin kuin hyvä valokuvakin.

Ladataan...
Pöytälaatikko

Kun suljen silmäni ja ajattelen Pariisia, näen kymmenen vuotta sitten ostetun mustavalkoisen postikortin, jossa on Eiffel-torni. Kööpenhaminaa katselen mielessäni Kongens Nytorvilta Nyhavnin suuntaan ja Lontoosta muistan ensimmäisenä punaiset bussit Oxford Streetillä. Göteborgin kohdalla mietin Haga Nygatan ihmisvilinää ja Grönsakstorgetin raitiovaunupysäkin ja Magasinsgatanin välistä risteystä.

Tukholman kohdalla näen ensimmäisenä, miltä Skeppsbron ja vanha kaupunki näyttävät Södermalmin puolelta katsottuna.

Olen ottanut naurettavan monta samanlaista kuvaa tismalleen samasta maisemasta. Jokaisena vuoden- ja vuorokaudenaikana sekä eri kuvakulmista. Mutta yhteenkään en vielä ole onnistunut tallentamaan maisemaa siten kuin haluaisin sen näyttää. Jokaisesta kuvasta tuntuu puuttuvan se oleellisin.

Maisema tuskin on aivan kaupungin kaunein, mutta ainakin se on hemmetin häikäisevä. Olen ollut onnekas, että olen saanut katsella sitä ikkunastani viimeisen vuoden ajan. Se on upeimmillaan iltaisin auringonlaskun aikaan. Tai aikaisin aamulla, kun ilmassa leijuu vielä usvaa. Lämpiminä kesäiltoina kuvaan täytyy ehdottamasti lisätä vielä kuumailmapalloja, sillä juuri nyt niitä näkyy kaupungin yllä melkein joka ilta.

Kun bussi ajaa aamuisin Katarinavägeniä pitkin kohti Slussenia, sama maisema pysäyttää minut joka kerta. Se puoli minuuttia on yksi aamun suosikkihetkistäni. Kauniina aamuina pystyn onneksi venyttämään puoliminuuttistani pidemmälle, sillä silloin viiletän pinkeissä lenkkareissani rantaviivaa pitkin töihin kuin mikäkin storstadstjej. Slussenin kohdalla sama katusoittaja soittaa joka aamu harmonikkaa ja ilmassa tuoksuu meri. Turistit eivät vielä ole ehtineet täyttämään vanhan kaupungin kapeita katuja. Silloin ajattelen, että Tukholman täytyy olla maailman kaunein kaupunki.

Samoja maisemia voi muuten ihastella myös Tukholman kiinnostavimman valokuvamuseon kesäterassilta ja kahvilasta sekä kaupungin ihanimmasta kasvisravintolasta. Yksi syy lisää rakastaa Fotografiskaa ja Hermansia.

 

Enää viikko, niin on aika heittää hyvästit kämppiksille ja pienelle näköalahuoneelleni Tukholmassa. Käynnissä on parhaillaan kuumeinen asunnon metsästys ensi syksyä varten. Vaikka työmatka muuttuu ja ikkunasta näkyy parin kuukauden päästä todennäköisesti jotain ihan muuta, tämä maisema pysyy mielessäni kirkkaana.

Ei tarvitse kuin sulkea silmät ja ajatella Tukholmaa.

Ladataan...
Pöytälaatikko

Minulta on kysytty monta kertaa, pidänkö enemmän Göteborgista vai Tukholmasta, mutten vieläkään osaa päättää kummalle puolelle kallistuisin. Tykkään nimittäin molemmista ja ihan kamalasti tykkäänkin! Molemmat kaupungit viehättävät omalla ja aivan erilaisella tavallaan. Göteborg on kivan kokoinen, kotoisa ja boheemi kaupunki, jonka kahvilat, upea saaristo ja rento ilmapiiri ovat vieneet sydämeni täysin. Ja sitten on Tukholma, ruuhkainen ja meluisa suurkaupunki, jossa ei koskaan tunne olevansa yksin. Kaupungin parhaita puolia ovat arkkitehtuuri, erilaiset ihmiset, kansainvälinen ilmapiiri ja yllätyksellisyys. Ja se, että Tukholmassa on vielä on niin monta paikkaa tutkimatta.

Onneksi aina ei tarvitse valita. 

Olen niin onnellinen, että päätin aloittaa jälleen työt Tukholmassa. Tämän kuukauden tulen viettämään täällä lähes täysipäiväisesti ja aion ottaa siitä kaiken ilon irti. Tähän mennessä olenkin jo ehtinyt testaamaan paria uutta kahvilaa ja ravintolaa, kierrellä Söderin kirppiksillä, käväistä jälleen ikisuosikissani Fotografiskassa ja nähdä ihanan Ola Salon livenä (eli käydä katsomassa upeasti toteutetun Jesus Christ Superstar -musikaalin). Loppukuullekin on luvassa vielä monta kivaa juttua, joita odotan jo innolla.

Aamuaurinkoa ikkunan takana ja kanelipullan päivän iltatee katolla − 
enpä kyllä voisi kakkoskodiltani paljoa enempää toivoa

 

Vuokrasin kuukausi sitten huoneen Katarina-Sofian läheltä, jossa siis majailen aina Tukholmassa viettämieni työpäivien ajan. Meillä on täällä tällä hetkellä neljän hengen kommuuni ja tässä onkin ollut oma hommansa totutella kimppa-asumiseen kolmen ruotsalaisen kanssa. Viihdyn kuitenkin tosi hyvin ja olen onnistunut tekemään oloni ja huoneenikin jo mukavan kotoisaksi.

Parasta tässä paikassa ovat kuitenkin mielettömät näköalat. Niin mielettömät, että päätä saattaa toisinaan oikeastikin huimata, sillä asumme mäen päällä olevan kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa. Ikkunastani näkee kauas Tukholman ylle, aina Gröna Lundiin asti. Puhumattakaan talon kattotasanteesta, jossa tänään fikailimme kanelipullan päivän kunniaksi. Aikamoista arjen luksusta.

 

Vaikka jatkuva matkustaminen kahden kaupungin välillä tuntuu toisinaan raskaalta ja turhauttavalta, on toisaalta aivan mahtavaa päästä nauttimaan kunnolla kummastakin tämän hetken suosikkikaupungistani, kotoisasta Göteborgista ja Tukholmasta, joka nyt on vaan niin kovin kovin upea.

Kahdessa kaupungissa asuminen ei siis tainnut ollakaan niin huono idea. Matkalaukkuelämä voi nimittäin olla kivaakin. Se voi sopia hyvin vaikkapa sille tyypille, joka ei edelleenkään osaa päättää, mistä kaupungista oikein pitäisi eniten.