Pitkästä aikaa crossfit-asiaa. 

Ja onpa siitä melkoinen tovi kun viimeksi salilla kävin, kaksi viikkoa. Ensin oli reissua ja sitten varmaankin kosmiseksi rangaistukseksi kaikesta hauskanpidosta ja hyvällä mielellä treenaamisesta tulin kipeäksi. Tänään vasta uskalsin lähteä Jätkäsaareen, kun kuumeen laskettuakin olo on ollut superkehno monta päivää.

Salimme sijaitsee Bunkkeri-nimisessä rakennuksessa. Vaikka voisi kenties kuvitella, että bunkkeri sijaitsee maan alla, salimme sijaitsee kummallisen viljasiilolta näyttävän teollisuusvarastorakennuksen kuudennessa kerrossa, jonne johtavat maailman pisimmät portaat. Niitä kavutessani aloin jo katua paikalle tulemista, sen verran keuhkoissa poltteli jo pelkkä rappusten nouseminen. Sopivasti sitten sairastelun päättäväksi treeniksi valikoitui vieläpä CrossFit Openien hyvin keuhkopainotteinen neljäs laji.

Cryin’ Crossfitters Club on perustamani kerho meille, jotka tuppaavat itkemään kun osaaminen loppuu kesken jumpan. Lue lisää täältä. 

Tämän vuoden Openeista tuli omalta kohdaltani jälleen melko rikkonaiset ja onnistumistasoltaan hyvin epämääräiset. (Oikeastaan hyvin vastaavat osaamistani ja viime aikojen treenaamista!) 

Ensimmäinen viikko oli silkkaa iloa ja onnistumisen tunteita, kuten jo kerroinkin. Fiilikseni oli erinomainen, ja ajattelin että tämän vuoden Openeista ei tule katastrofia kuten yleensä, että tässähän on opittu jotakin.

Kuten aina, hetken leijuminen kostautuu karmealla tavalla. Kakkoslaji meni enemmän penkin alle kuin edes uskalsin pahimmissa painajaisissani miettiä. Jumppa alkoi 25 toes to barilla, joita teinkin rapiat 50 kappaletta – näistä vain yli puolet olivat muutaman sentin vajaita no-reppejä tai varpaiden eritahtisia osumisia. Toes to barit ovat aina olleet arkkiviholliseni, mutta viime aikoina olen tehnyt siistejä vitosen settejä ongelmitta, ja tämä oli game plan myös kisalajiin.

Ja mitä vielä. Suoritukseni neljän minuutin itku- ja kiroilushow, jonka aikana en edes päässyt tuplahyppyihin tai rinnallevetoihin, joissa olen totisesti toes to bareja paremmin. Tovin harkitsin ihan vakavissani crossfitin lopettamista ja vaikka postimerkkeilyn aloittamista onnistumisen elämyksien saamiseksi, mutta ainakaan vielä en ole pistänyt jäsenyyttä katkolle.

Kolmoslaji meni sitten sivu suun, kun olin räkätaudin kourissa. Tai osallistuinhan minä kolmoslajiin unissani: tein todella elegantteja bar muscle upeja tuosta vain. Veikkaan, että todellisuudessa ne eivät suju yhtä elegantisti (lue: ollenkaan). 

Tänään sitten kävin tekemässä jonkinlaisen suorituksen neljännen viikon keuhkojumpasta (13 minuutin AMRAP 55 maastavetoa 70/102 kg, 55 wall ballia, 55 kaloria soutua, 55 käsilläseisontapunnerrusta). Tämä chipper oli siitä mukava, että siinä siirryttiin henkilökohtaisella mieluissuusskaalallani kivoista liikkeistä kohti liikkeitä jotka ovat hanurista. Mavet nakuttelin ongelmitta kolmeen minuuttiin, jäin turailemaan räkäisine keuhkohini turhan pitkäksi aikaa wall balleihin ja soutuun, ja käytin lopussa muutaman minuutin elämäni ensimmäisen käsilläseisontapunnerruksen yrittämiseen. En ole koskaan kokeillut tehdä HSPU:ta kippaamalla (en ole vieläkään läpäissyt salin kippauspolitiikan edellyttämää testiä, jonka suorittaminen hyväksytysti oikeuttaa treenaamaan niitä kipillä), mutta muutaman kerran taisin olla jo säällisen lähellä onnistunutta suoritusta. En kovin lähellä, mutta en alkupisteessäkään. Suoritus oli kaiken kaikkiaan säällinen, terveydentilani ja taitotasoni huomioon ottaen. 

Vaikka harmittaa, että omalta osalta Openit ovat menneet tähän mennessä kerran surkeasti, kerran hyvin, kerran keskinkertaisesti ja kerran eivät ollenkaan, niin yritän suhtautua kisailusesonkiin jonkinlaisena crossfitin joulunaikana, jolloin saa enemmän ja vähemmän mieluisia adventtiyllätyksiä, mieli on korkealla ja kaikki huipentuu salin bileisiin viimeisen lajin päätteeksi. 

Vielä olisi mahdollisuus lopettaa onnistumiseen viimeisessä lajissa ensi viikonloppuna. Tai katastrofaaliseen epäonnistumiseen. Katsotaan nyt miten käy.

Kuinka teidän Openit ovat sujuneet?