Koska viime tekstistä tuli väkisinkin nyyhkyteksti jäähyväisistä, en viitisinyt hihkaista loppuun tämän lemmikkiepisodin kääntökohtaa. Meinaan, onhan matkan varrella tarttunut mukaan kissakin. Mun tarvii nyt ihan oikeesti lopettaa se lemmikkien pelastaminen joka kolkasta..

Kisumisu / misumisu / kattimatikainen, oikealta nimeltään kuitenkin Daisy tuli meikäläiselle blogin nimenkin mukaisesti ihan puolivahingossa suurin piirtein puoli vuotta sen jälkeen, kun olin hankkinut Esterin.

Katti oli koko elämänsä vaihtanut kotia parin kuukauden välein ja mystisesti palannut aina takaisin kasvattajalleen. Ongelmana oli, ettei katti tullut sitten millään toimeen muiden kissatyyppien kanssa – ja tästä syystä se ei voinut oikein elellä kasvattajankaan luona.
 Oltiin kaverin kanssa kirpparilla, mistä etsiskelin Esterille leluja ja vaatteita, kun silmään osui kissan kuvalla varustettu ”kotia vailla” -ilmoitus.
Ja siitä se ajatus sitten lähti. 

Käytiin tsekkaamassa kissaa samantien, ihan vaan huvin vuoks – koska rehellisesti mä en edes pidä kissoista. Ehkä vähän pelkäänkin niitä, koska ne osaa olla aika arvaamattomia.
 Toi tyyppi kuitenkin oli ihan erilainen. Se tulee luo tänne -käskystä, juttelee kissakielellään ja sitä voi löllytellä ihan miten vaan. Jopa sieltä mahan alta, mistä mä oon aina saanu turpiini. 

Siinä jupakassa en sitten edes muistanut soittaa äitille, että saanhan?
Sovittiin, että kissa kuljetetaan mulle oikein kotiovelle asti samana päivänä ja tuntia ennen kissan saapumista ilmotin asiasta varovasti mutsilleni, jonka helmoissa vielä sillon asustin. Eipä ainakaan voinu äite sanoo enää ei, kun katti mourus jo auton takapenkillä meille päin.
Tästä ei nyt sitten kukaan ota opikseen hei.

Ellu ei kauheasti tykännyt kissasta. Sitä yritettiin jahdata (kissa vaan ei välittänyt paskaakaan) ja sille välillä kipoilla irvisteltiinkin.
Saatiin niiden yhteiselo kuitenkin toimimaan.
Ainoo surkeempi puoli oli, että kissan kodinvaihtojen seurauksena kotiutumisessa meni 8 kuukautta. Päälle puoli vuotta se eleli sängyn alla ja noin niinkun muutenkin omissa oloissaan. Ihan ymmärrettävää kuitenkin.

Parin vuoden päästä pakkasin kamani ja huristelin omaan kotiini. Neliöitä oli alle 35 ja mietittiin, että ehkä olis kissan kannalta paras, jos se jäis mutsin kaks kerroksiseen kämppään. Sinne se sitten jäi.
Sitten tuli mies ja mun iso maha.  
Muutettiin tähän nykyiseen kotiin ja kissan hakeminen oli ajatuksissa usein. Pelkäsin kuitenkin vauvan puolesta, koska se oli täysin puolustuskyvytön ensimmäiset kuukaudet ja kissa tykkää nukkua ihmisten päällä.
Enkä tiennyt yhtään mitä katti edes tykkää lapsista. 

Sinä päivänä, kun tilitin Esteristä mutsille, lyötiin lukkoon kissan tuleminen tänne. Eniten jännitti kotiutuuko kissa ja mites Nean kanssa. 

Näin vuorokausi muuttamisen jälkeen voin kuitenkin ilosesti sanoa, ettei kissa oo moksiskaan. Vähän hakee vielä paikkaansa tässä kodissa (mm. seurailee paljon mitkä meidän kulkureitit on, väistyy tieltä heti jne), mutta muuten kaikki on oikein mainiosti. 
Se on kovin kiinnostunut Neasta ja kumma kyllä, antaa Nean ”silitellä” (=rutistella) turkkiaan.

Ah, mulla on niin stressitön olo just nyt.  

Muut plussat khuuleimman kissan lisäks on, etten oikein ehdi surra Esterin perään. Sureminen kun tässä tapauksessa olis muutenkin aivan turhaa.
Niin ja saatiin makkari taas koko perheen käyttöön. 
Nean kulkemista makuuhuoneeseen kun piti rajottaa koiran kippojen takia. 

Ja niin vaan koiraperheestä tulikin kissaperhe. Jos nyt loppuun vielä pari kuvaa Neasta, joka on aivan täpinöissään makuuhuoneesta.

Mutsin cosmoille kyytiä. 

Ps. Lupaan, että seuraavaks kirjotan ihan vaan tosta ihmistyypistä. 

Pps. Pitäkää peukkuja, että tänään porottais aurinko kunnolla. Mutsin pitäis lähtee kaverin kanssa terassille muutamalle, mutta ei ihan hirveän lupaavalta näytä just nyt.