Lykkään nyt ihan suosiolla noi muistelmahaasteet vieläkin myöhemmäksi ja raotan varovasti kuulumisia – niiden perään kun on jo huudeltukkin.

Ensinnäkin, blogin kanssa mun toivo oli jo lähes kokonaan menetetty. Meinasin toivottaa soronoot ja varmasti olisinkin niin tehny, jos vaan (taas kerran) olisin saanu aikaseks. Meni ihan reisille se lupaus, että kirjottelisin edes yhtenä vapaapäivänä viikossa ja oikein kirsikkana kakun päällä jätin päivittämättä sinne facebookkiinkin. 
Tyytyväisenä viettelin vapaapäiviäni uhraamatta ajatustakaan blogille.

Jossain vaiheessa löysin kuitenkin itteni taas pitkästä aikaa tilanteesta, että kun jotkut asiat alko risoon pahasti tai naurattaan ihan sairaasti, niin mun teki mieli vaan jakaa ne täällä. Ihan niinkun sillon ennen vanhaan.
Ja kun äitiys on siitä jännä homma, että siinä kehittyy suuntaan tai toiseen ihan jatkuvasti ja samaten käy mielipiteiden kanssa. Mä en oo enää se sama keltanokkamutsi, mitä mä olin vuosi sitten – enkä tosiaankaan ajattele enää samoin, kun sillon aikoinani paasatessani soseista. Sitä alko väkisinkin miettiin, että tämänkö kuvan mä nyt haluan itsestäni jättää tänne julkisesti vai pitäiskö mun ihan pikkuriikkisen verran korjauttaa ja näyttää mikä mä tänä päivänä olen ja mitä mä oikein nykyään funtsin.
Ihan yhtä paivana syy oli, että tää blogi on ollu täällä kauan. Mun mittapuulla nyt ainakin. Tänne mä oon kirjakielellä kirjottanu kuinka tyyppi on ultrassa näyttäny ihan tolta isiltään. Ihan oikeesti ultrassa – ja tuntuu et siitä olis jo kymmenen vuotta aikaa.
Tää koko blogi on aika iso osa mua.  

 Mutta. En aio vieläkään luvata mitään liian suuria. Sen verran uskallan kuitenkin luvata, että läppäri jää näkyville muistuttaan tästäkin elämästä, enkä jemmaa sitä enää kirjahyllyn pimeimpään laatikkoon tolta ipanalta. Toivon, että edes osa jäljellä olevista lukijoista jäis odotteleen uusia postauksia, mutten vedä herneitä nenääni, jos näin ei tapahdu. Eiköhän vanhat tutut meikäläisen löydä taas sitten joskus, kun pystyn päivitteleen taas vähän aktiivisemmin. 

Tässä nyt tämän päivän meininkiä.
Mutsi on siivonnu tänään ainakin kahdesti. Keräsi oikein lelut eilen ostettuihin lelulaatikkoihin, mutta MiniEinstein sai ne laatikotkin tosta vaan auki. Sitten se peuhasi sohvatyynyt ihan hujan hajan ja repi mutsia tukasta niin, että menikin jo untenmaille. Sen pituinen se.

Tämän ex-aktiivisenbloggaajan tavaramerkkeihin ei kuulu enää aina auki oleva tietokone, eikä aina ladattuna oleva kamera – mistä syystä kännykällä otetut kuvat on vähän niin ja näin ja tietokoneella kesti avautua puolisen tuntia kaikkine päivityksineen. Että semmosta.

Mutsi itse näyttää flunssaisena jota kuinkin tältä
 

Jep, kuumeessa kuudetta päivää ja jaksaa hymyilyttää silti. Johtuu siitä, että ipana on just menny nukkuun ja nyt voi juoda teetä ilman että ne teet on kohta sylissä.

Tyyppi on nykyään ipana. Tyyppi on mun takaraivossa semmonen, millä ei vielä kovin vahvaa omaa tahtoa ole ja sitähän meiltä löytyy vaikka muille jakaa – joten ylennettiin se ipanaksi. Oikein pahoina päivinä se on ehkä jo vähän kersakin, mutta ipana käy blogissa ihan hyvin.
Se oppi pari päivää sitten matkimaan koiran haukkumisääntä ja avaamaan keittiön kaappeja. Täällä nyt mietitään mihin ihmeeseen jemmataan sata kippoa. Mies keksi laittaa jesarilla kaapit kiinni, mutta kun ei sekään oikein toimi. Otettiin jesarit pois ja oon sairastellessani jääräpäisesti menny minuutin välein kieltämään ja pitämään kaappia varmuuden vuoksi kiinni. Nää on näitä tahto vs. tahto -taisteluita. 

 Oon tullu siihen tulokseen, että meillä alko uhmaikä yks vuotiaana. Ipana tulee ihan tahallisesti repimään tukkaa ja tekee muutenkin kaikkea mikä on tosi-tosi kiellettyä. Tai sitten se on vaan itsetuhoinen lapsi, kun se tietää että tukistan takaisin – tai kun se on salamana vessassa sheiverit kädessä, jos vessan ovi on sekunnin raollaan.

Yleisesti ottaen meillä menee kuitenkin ihan hienosti. Yritän epätoivoisesti vieläkin jonglöörata työn ja kodin välissä, kun ei oikein voi antaa vaan jommassa kummassa paikassa itsestään sataa prosenttia. Ja sitten kun antaa molemmissa, palaa äkkiä loppuun.
Ipanalle löydettiin pitkän etsimisen jälkeen paras mahdollinen hoitopaikka, eikä senkään vieraksuminen kestäny loppujen lopuks kauaa. Toisaalta, eipä se itkeminen niin kauaa ehtiny mutsin sydäntä riipimään, kun aina oli jo kiire seuraavaan paikkaan. 

Vapaapäivinä siivotaan (usein kahdesti), juostaan hoitamassa asioita, mitä ei pysty hoitamaan 10-19 välillä ja syödään kaikkea muuta paitsi pilttiä ja muksua.
Ja siinäpä se. Jatkuvaa kiirettä, mutta sitähän se on melkeinpä kaikissa lapsiperheissä. Eiköhän mekin tästä selvitä.