Ja niin vaan alko meikäläisenkin ihan oikea kotiäitiys. Mies lähti maanantaina koulunpenkille ja täällä me ollaan nyt porskutettu ihan kahestaan.
Vaikka kotiäitiyden mestari en vielä olekaan, oon laittanu parit asiat merkille;
Kotiäitiys on aika saatanan tylsää.
Sitä jotenkin kuvitteli, että kun mies ei pyöri jaloissa, voi mennä mihin vaan ja tehdä mitä vaan, mutta väärin meni. Mies vei auton, täkäläisistä bussilinjoista en ota selvää ja vaunutkin on sen verran kamalat, ettei niiden kanssa mihinkään kehtaa mennä. Kaupassa käytiin, mikä vaan vahvisti mun epäilykseni – vaunulenkit on ihan perseestä. Nyt vaan istutaan.
Mähän en ole mikään kodinhoitaja, vaan kotimutsi.
Mies tulee puhtaaseen ja pullantuoksuiseen kotiin – ah, mikä ihana perheidylli. Mutta sori nyt vaan, mun homma on haistella ton tyypin vaippoja ja pitää se suhteellisen tyytyväisenä, ei liihotella pölynimurin kanssa.
Hoidan perussiivoukset, mitkä hoidin miehen kotona ollessakin, mutta en mä nyt joka päivä rupee hikoileen yheksästä neljään, että miehen on kiva tulla kotiin. Ei tässä kukaan muukaan nauti kotiin tulemisesta.
Yksinäistäkin on.
”Sit mä ainakin käyn joka päivä kattomassa kavereita.” No milläs menet? Niin ja mitä kavereita?
Outo fiilis, ettei vuorokauden ympäri istu joku samoille vitseille naurava tyyppi vieressä, vaan joutuu yhtäkkiä lähettelemään tekstareita kaikesta tärkeästä, kuten naperon jäätävästä pierusta.
Keskustelun sijasta pidän sosiaalista kanssakäymistä yllä kukkuu -leikeillä. Jes.
Delegoin kaikki hommat itselleni.
Sitä vahingossa erehtyy miettimään jos vaikka huomenna haettais posti, siivottais sauna ja hinkattais ruokapöytä vihdoinkin irti puurojämistä. Ja sitten tajuaa, että niin joo – mähän ne joudun tekemään. Douh.
Ei kannata suunnitella. Ainakaan ääneen.
Vauvassa ei ole torkkunappia.
Siellä se aamulla kiljuu, eikä sitä saa hiljennettyä. Voin kertoa, että oon kaukana hymyilevästä puuronkeittäjästä yheksältä aamulla.
Tämähän oli yks niistä hommista, minkä delegoin aina mahdollisuuden tullen miehelle.
Mutta onhan tää ihan kivaakin.
Kahvipannullisen jälkeen alkaa jonkun näkönen hymy muodostuun naamalle. Saan nauraa tyypin touhuja ja lohduttaa, kun kaveri kaatuu naamalleen.
Aikaa miehen kanssa osaa odottaa ja arvostaa, kun ei olla toisissamme jatkuvasti kiinni. Ja sekin lohduttaa, että onhan tää mun oma valinta.
