Eilen paransin pitkään maailmaa ystäväni kanssa, jonka näkeminen on viime aikoina jäänyt väliin. Paikkana oli -mikäpä muu kuin- aurinkoinen tallinpiha. Juttelimme toista tuntia elämästä, siitä mitä siltä haluaa ja mitä on saavuttanut, parisuhteesta ja uravalinnoista. Keskustelun jälkeen itselle päällimmäiseksi jäänyt tunne oli onnellisuus. Minulla on kaikki hyvin, en kertakaikkiaan keksi mitään minkä haluaisin muuttaa elämässäni nyt (joo ainahan se lottovoitto ois silti kiva ja isompi talo ja ja ja…).

Menin kotiin ja kerroin Puolisolle keskustelustamme ja kiitin häntäkin siitä että hän on elämässäni. Kun sitten menin vilkaisemaan naamakirjaa, pohdin hetken että kirjoittaisinko hyvän fiilikseni statuspäivitykseen.

”Äh, en kehtaa. Inhoan itse lukea ylipositiivisia lässynlää-päivityksiä, purevan sarkastiset tai hauskalla tavalla vastoinkäymisistä kertovat ovat enemmän minun alaani”.

Niinpä en kirjoittanut mitään. Tosin osasyynä oli, että en halunnut ystäväni ajattelevan että haluan hehkuttaa onneani tavallaan hänen onnettomuutensa kustannuksella. Hänen tilanteensa kun sai minut miettimään samoja asioita omassa elämässäni.

Avaan vielä vähän keskusteluamme. Olen itse ajatellut, että elämäni koostuu kolmesta eri osa-alueesta. Ne ovat

• Työ, eli toimeentulo ja rahatilanne (koulutus)
• Ihmissuhteet eli perhe, ystävät ja parisuhde
• Harrastukset, vapaa-aika

Jos kaksi noista kolmesta on ok, on tilanne aivan siedettävä. Jos minulla on hyvä työ ja harrastukset, ei parisuhde ole niin merkityksellinen. Jos taas työtilanne mättää tai työ kyllästyttää, hyvä parisuhde ja innostavat harrastukset helpottavat kummasti. Jos taas hevonen ontuu (se tärkein harrastukseni) kestän kyllä jos nuo muut kaksi ovat kunnossa. Mutta jos useampi palikka alkaa kaatumaan pidemmällä aikavälillä, alkaa elämä mennä hankalaksi.

Mielenterveyspalikka viime viikonlopun kisoissa.

Ystäväni oli tlanteessa, jossa hänellä on vakityö joka ei häntä kiinnosta. Hän oli hakenut yliopistoon, mutta siunaili jo etukäteen että miten jaksaa vuoden sitkutella töissä jos ei sinne pääse. Avioero on harkintavaiheessa, eikä sen loppuunviemisestä ole oikein päätetty. Avioeron seurauksena hän joutui myymään hevosensa, ja kaipaisi nyt kovasti takaisin rakkaan harrastuksen pariin. Eli monta palasta elämässä mietintävaiheessa. 

Minä taas voin häpeämättömästi todeta, että työkuviot ovat kunnossa ja minulla on työpaikka mihin palata äitiysloman jälkeenkin. Parisuhde ja ystävät ovat hyvällä mallilla, ja harrastukset ovat toki osittain tauolla raskauden vuoksi, mutta kuitenkin olemassa. Apua, alkoi jo pelottaa. Iskeekö minuun nyt joku salama kun näin hehkutan, että asiat ovat kunnossa? Koputan varmuuden vuoksi puuta!

Olenko ainoa joka pitää kyllä ”kynttiläänsä vakan alla” silloin kun on kyse positiivisista asioista ja valittaa helposti ja mielellään kun asiat ovat huonosti? Onko tämä suomalainen ilmiö vai olenko minä vain onnellisuusrajoittunut? Vastaa kommenttiboksiin! Nimim. epätietoinen 🙂