Äitiyssynnintunnustus

Syyllisyys. Huono omatunto. Paskaäitifiilikset.

Ne vaanivat lähes joka kulmalla. Ne putkahtelevat esiin myös tämän palstan jutuissa ja kommettiketjuissa.

Mutta ei toisia syytellen (sitä täällä ei onneksi harrasteta!) tai muutenkaan ilmiselvästi, ehei. Paskaäitifiilikset syntyvät paljon salakavalammin, huomaamatta rivien väleissä, sivulauseissa, useimmiten täysin tarkoituksetta, ja lopulta kyseisen äidin omassa päässä:
”Voi ei, noilla soseruokaillaan viisi kertaa päivässä – meillä vaan neljä. Apua mä oon ihan paskaäiti.”

*******

Ihan pieni esimerkki. Ei edes välttämättä kovin hyvä esimerkki, mutta ihan tuore:
Kirjotin tällä viikolla, että Joel on jäänyt keskiviikkoisin kotiin ja on IHANA äidin vapaapäivä. Parin kappaleen jälkeen olin jo ajautunut huono omatunto -teemaan: pitäisikö minun nyt tehdä vapaa-ajallani jotain järkevää?

No, Mimmu kirjoittaa kommentteihin pian samantyyppisistä fiiliksistä: kun isi tulee töistä, Mimmu joskus törkkää lapsen suoraan hänelle, että pääsee rauhassa pesemään vessanpönttöä – se kun ei yksivuotiaan kanssa oikein muuten onnistu. ”Onko se sitten väärin jos äiti on lapsen kanssa koko päivän ja haluaa rauhassa tehdä kotihommia, vai se että isillä ei ole omaa aikaa,vaikka hän on koko päivän ollut erossa lapsesta???”, Mimmu kirjoittaa.

Minä vastaan, että apua: ei saa tuntea huonoa ómatuntoa siitä, että haluaa pestä vessanpöntöt! Ja että meilläkin oma aika on aika vähäistä, mutta me ajatellaan, että perheaika = omaa aikaa ja tykätään olla kolmistaan.

Liisa vastaa, että heilläkään ei oikeastaan tunneta käytetä termiä ”oma aika”. ”Kaikki aika on omaa ja meillä on huisin kivaa yhdessä.

Kaikki kuulostaa ihan kivalta ja kannustavalta, eikö niin? Ehei, koska kaikessa voi piillä mahdollinen syyllisyyssiemen. Tällä kertaa se osuu (valitettavasti) Vierailijaan, joka myös kirjoittaa, että hänellä oma aika on ihan minimissä. Mutta myös: ”Liisan tekstistä tuli huonoäiti-fiilis, oma-aika on mulle kullanarvoista.. tai siis sen rippeet, mitä tuskin on enää tulevaisuudessa ollenkaan kun tulee toinen pikku muru, joten aion nauttia nyt joka tapauksessa omasta-äidin/naisen/vaimon -ajasta.”

Ja: tadaa! Näin ovat syyllisyyssiemenet taas sinkoilleet minusta Mimmun kautta Liisalle ja sieltä osuneet epähuomiossa johonkin pahaa-aavistamattomaan äitiin, jolla oma aika on vähissä ja joka kaipaisi vain ihan vähän hengähtämistä ennen toisen lapsen syntymistä.

Eikä kukaan varmasti halunnut tai tarkoittanut mitään sellaista!

(ja Liisakin tietysti vastasi nopeasti, että apua: ei ollut tarkoitus aiheuttaa huonoäitifiiliksiä kenellekään)

*******

Mistä ihmeestä nämä syyllisyydentunteet oikein kumpuavat? Joskus ympäristöstä ja yhteiskunnasta, kyllä. Mutta usein (ja ainakin omalta kohdaltani) ne tuntuvat pompsahtelevan ihan omasta pienestä päästäni – ja joskus aivan yllättävistä asioista. Muistatte varmaan, minkä megalomaanisen suon sain itselleni tallottua niistä soseruoista. Miksi? Miksi en vain heti tehnyt niin kuin itselleni luontevimmalta tuntui?

Itse sain ”soseomatuntovapautuksen” vasta 73 kannustavan ja hyväksyvän kommentin jälkeen – niii-iii-iin iso kiitos niistä! Kannustusta tuli myös niiltä, jotka hoitavat homman ihan eri tavalla. Oh.

Joskus väitetään, että me äidit syyttelemme liian kärkkäästi toisiamme. Onko näin? Ehkä joillain foorumeilla. Mutta ehkä meistä useimmat ovat kuitenkin aika suvaitsevaisia. Ymmärrämme, että kaikki muutkin äidit painiskelevat samantyyppisten syyllisyydentunteiden kanssa kuin me itse.

Voi kunpa jokaiseen syyllisyysrikkaruohoon voisi saada nuo seitsemänkymmentäkolme ymmärtävää ja kannustavaa vastalannoitetta.

*******

Oman ”äitiyssynnintunnustuksen” teki tällä palstalla ensimmäiseksi S-S ”Rytmitön ryhmä” -kirjoituksen kommenttiketjussa. Ajatus jäi jo silloin muhimaan päähäni: äitiyssynnit pöytään!

(…ja sitten vaan odotellaan niitä hyväksyviä ”no niin meilläkin” kommentteja ja tulee heti vähän parempi olo – eikö niin?)

 

No niin tässä tulee! Ja PLIIS seuratakaa esimerkkiä, että en jää ainoaksi tänne synnintunteineni heilumaan 😀
 

1. Silva ei edelleenkään ole saanut mitään muuta kuin purkkiruokaa.

Toisaalta ruokailut ovat muuten lähteneet käyntiin tosi hyvin – ei siis muita ongelmia kuin se purkkiruokah*vetintuli.

2. Mikä ulkoilu?

Tästä on kirjoitettu aiemmin täälläkin, ja myös mm. Puolivahingossa-palstalla. Meilläkään ei lähdetä vaunureippailemaan ”ihan muuten vaan” – ehkä pari kertaa olen käynyt varsinaisella vaunulenkillä, Joel on kyllä tehnyt sitä useammin. Vaunuilla kuitenkin liikutaan paikkoihin (esim. lähdetään käymään Postissa), ja ai niin tietysti vauvakavereiden kanssa on vaunuiltu – hmm, ehkä se sittenkin lasketaan varsinaiseksi vauvanulkoiluttamiseksi…

No, ei kuitenkaan päivittäin eikä aina edes viikoittain.

3. Käyn vauvaharrastuksissa ainakin yhtä paljon itseni kuin vauvan vuoksi.

En usko, että muskari tekee lapsestamme musikaalista tai vauvajumppa/sirkus liikunnallista. Käymme niissä, koska harrastuspäivät ovat mukavia niin vauvalle kuin äidillekin. Silva on harrastuspäivinä yleensä hyväntuulinen ja nukkuu aktiviteettien jälkeen hyviä, pitkiä päiväunia.

4. Joskus vaan v*uttaa.

Silva on ihana vauva, ja kitisee/itkeskelee (käsittääkseni) ilmeisesti jopa tavallista vähemmän. Kitinäpäiviäkin kuitenkin on. Ja huonoja öitä. Joskus v*uttaa niin paljon, että järki lähtee, ja pari kertaa on tehnyt mieli törkätä vauva paikkaan x ja lähteä itse tuulettumiskävelemään korttelin ympäri. Niin en ole kuitenkaan tehnyt.

Sen olen kuitenkin pari kertaa (muistaakseni tasan kahdesti) tehnyt, että olen jaksamiseni viimeisillä metreillä törkännyt selkä kaarella huutavan vauvan vaunuissa ulos ja sulkenut (särkyneellä sydämellä) ulko-oven ajatellen, että ”siinäpä v*u nyt huudat”. Vauva on nukahtanut välittömästi. Sen jälkeen onkin tullut ihan järjetön huono omatunto – se parka oli vaan niin väsynyt…

Tasan kaksi kertaa olen myös menettänyt hermoni niin, että olen huutanut ”NYT HILJAA!”, vaikka tiedän, että se ei auta eikä niin varmaan saisi edes tehdä.

5. ”Ryöstän” omaa aikaa

Joskus vaan vilkuilen kelloa ja odotan, että vauva nukahtaa – ja säntään heti koneelle tai neulomuksien kimppuun, toivoen että unet kestävät mahdollisimman pitkään. Niin kuin nyt – vautsi tämä koko kirjoitus on syntynyt yksien Silvan aamupäikkärien aikana.

Joskus kurkin konetta myös silloin, kun Silva möngertelee lattialla tyytyväisenä. Yritän pitää sen minimissä, mutta joskus vaan ajatukset ovat kyllä täysin jossain muualla kuin vauvan kanssa lattialeikeissä. (jos on vaikkapa yhdeksättä tuntia leikkimatolla päivässä – ymmärtänette, mitä tarkoitan…)

…ja bonuksena vielä yksi ”paskavaimosynnintunnustus”

6. Jos on ”tilanne päällä”, en pysty huomioimaan kumppanin tunteita

Jos Silva kirkuu, en yksinkertaisesti pysty huomioimaan siihen päälle vielä kumppanin tuntemuksia. Ensisijainen toimintani/huomioni kohde on silloin vauvan rauhoittaminen – ja hormonistressitasomyrsky siinä hommassa on melkoinen.

Jos Joel ei esimerkiksi ensiyrityksellä kuule (mikä on ymmärrettävää siinä vauvankiljunnassa) kysymystäni: ”Missä tutti?”, ei toinen kerta tule suustani enää ystävällisellä äänellä. Kiehun kiukusta, pyörittelen silmiäni ja osoitan tyytymättömyyttäni kaikilla tavoilla – vaikka syy ei millään tasolla ole Joelin. Joudun kuitenkin käyttämään kaikki voimani siihen, että pysyn rauhallisena ja johdonmukaisena vauvaa kohti. Voimat riittävät useimmiten (mutta ei aina, ks. kohta neljä) siihen, mutta ei kyllä sitten enää yhtään mihinkään muuhun.

*******

Uhhh. No niin, ehkä siinä on äitiyssynnintunnustusta taas vähäksi aikaa…
 

Onko sinulla samoja syntejä? Mitä muita? Antaa tulla!

PS. …ja sitten itselleen nauramisen kyky suotavaa, samoin kuin toisten ”syntien” hyväksyminen. No äh, turhaan mä sitä teille sanon – täällä se on onneksi aika itsestäänselvää <3

Kommentit (72)
  1. Hyvä teksti. Suosittelen lämpimästi lukemaan uusimman Olivian artikkelin ”Miksi äitiydestä tulee aate?”. Avasi omia silmiäni, vaikkei minulla olekaan lapsia. Nykyaikana äitiydestä taidetaan olla vaan aivan hysteerisiä! Ihanaa joulua teidän perheelle! 🙂

  2. Minäkin olen välillä huomannut menettäväni malttini totaallisesti.Varsinkin huonosti nukuttujen öiden jälkeen seuraavana iltana iltakiukun alkaessa olen muutaman kerran tahtomattani ja huomaamattani korottanut ääntäni ja karjaussut ”Ole nyt jo h*lvetti hiljaa!!!”.Huono omatunto iskee alle sadasosasekunnin,ja usein itse nukkumaan mennessä olenkin tirauttanut kyyneleen jos toisenkin,ja sanonut lapseni isälle,kuin anteeksi pyytäen ”En tarkoittanut pahaa,enkä halunnut korottaa ääntäni”.Eihän vauva sitä tule muistamaan,ja tuskinpa ajattelee minun olevan p*skaäiti,vaikka minusta välillä siltä tuntuukin.

    Olen myös huomannut joskus yöisin toivovani,että voi kunpa nyytti nukkuisi edes seuraavat kolme tuntia taas eteenpäin.Joskus päivisin minäkin vilkuilen kelloa ja toivon tytön nukkuvan,että ehtisin juoda edes puolikkaan kupin kahvia ilman,että tuttia on laitettava suuhun tai vauvan mieliksi mölistävä jotain aivan päätöntä:)

    Vaikka äitiys on välillä raskasta,ja p*skaäitifiilikset ja tunnemyrskyt menevät ja tulevat,niin en vaihtaisi päivääkään pois.En edes niitä helvetillisiä päiviä ja öitä,kun neiti päättää vain raivota ja kitistä kaikesta(nehän kuuluvat vain vauvan ”toimenkuvaan”).En aikaisin herättyjä sunnuntai aamuja,kun kateellisena keittiön ikkunasta katselen,kuinka naapurissa on vielä pimeää,ja koko asuinalue nukkuu,paitsi minä ja neiti…

    Joskus huomaan olevani myös tahtomattani katkera lapseni isälle,joka raskaan työviikkonsa jälkeen viikonloppuisin nukkuu täysin ansaitusti aamulla pidempään.Välillä huomaan olevani makuuhuoneen ovella huutamassa tukka sekaisin ja naama punaisena,että ”Miksi sinä saat nukkua,kun minäkin valvon kolmessa vuorossa?”..No,ehkäpä joskus vielä näitä aikoja muistelee naureskellen:)

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *