”Anna se itkee”

Kirjoitan tätä bloggausta yhdellä kädellä jumppapallolla istuen, ja vauvaa samanaikaisesti heijaten. Sylissä tuo murmeli tälläkin hetkellä uinuu rauhallisesti, onnellinen ilme kasvoillaan.

sylissä sohva.jpg

(kuvassa noin viikon iässä)

Olen nyt kahteen bloggaukseen saanut neuvoksi tyyliin ”Ei ihmekään, että näin-ja-näin. Anna se itkee – ei se siitä rikki mene.”

Ihan ensiksi haluan sanoa, että näkemyksiä saa esittää – erilaisiakin. Itse asiassa erilaisten näkemysten ja mielipiteiden kuuleminen tekee usein hyvää; se voi joko vahvistaa omaa näkemystä tyyliin ”no noin mä en ainakaan ajattele” tai sitten saada jopa tarkistamaan omia mielipiteitään tai ennakkoasenteita ”oho, tuota mä en ollut tullut ajatelleeksikaan”

Ja toiseksi haluan sanoa, että jokainen tekee ne oman lapsensa ja perheensä kannalta oikeaksi ajattelemansa ratkaisut.

Sitten kolmanneksi: olen näistä ”anna se itkee” kommenteista hyvin hämmentynyt. En siis mitenkään pahastunut; ne eivät siis olleet edes (kovin) hyökkääviä. Vaan siis nimenomaan hämmentynyt.

*******

Yritin ensin googlata jotain tieteellistä tutkimusta mielipiteeni taustalle – ja löysinkin, esim. täältä. Sitten tajusin, että niin: en minä kyllä oikeasti itse toimi minkään tieteellisen tutkimustuloksen pohjalta vaan ihan omaan äidinvaistooni perustuen. Se vaisto sanoo, että jos lapsellasi on turvaton olo, auta ja lohduta. Ei siihen tutkimusta tarvita. Vaikka pakko myöntää: tietysti on vaan mukavaa, että tutkimustuloksetkin tukevat omaa ajattelua. Vauvan itkemään jättämisellä voi olla pitkäkestoiset vaikutukset – suosittelen lukemaan vaikkapa tämän artikkelin! Että itse asiassa kärjistäen, vastoin tuota yleistä sanontaa, kyllä se menee rikki siitä itkemisestä, vaikka sitä rikkinäisyyttä ei heti näkisikään.

Tuo näiden ”anna itkeä” -kommenttien aiheuttama hämmennys johtuu kai ennen kaikkea siitä, että jotenkin olen kuvitellut, että tuo ajattelu on jo menneen maailman heiniä. Vai onko? Vieläkö ihmiset ajattelevat noin? Mä kun olen kuvitellut, että se varhainen tarpeisiin vastaaminen on löytänyt tiensä jo niihin suht hitaasti muuttuviin neuvolaohjeisiinkin.

Lainaan nyt murinan kommenttia tässä: ”Mä en kyllä kertakaikkiaan mitenkään päin ajateltuna osaa ymmärtää, että miten se olisi väärä asia että vauva pääsee syliin/saa tissiä aina kun sitä haluaa?”

En minäkään.

Neuvolan seinältä bongasin tänään muuten tällaisen:

20140521_102340.jpg

Heh tästä imetysasiasta olenkin tässä viimeiset viikot vääntänyt kättä myös oman äitini kanssa. Meidän ihana-ihana-ihana, korvaamattomana apuna ollut ämmi kun tuntuu useasti ”pihtaavan” sylissään vauvaa: ”ei se vielä itke niiiii-iiin kovasti, ei tarvitse vielä imettää”.

MITÄÄÄH! Anna nyt jo tänne se mun vauva! 🙂

Tällaiset keskustelut on käyty siis huumorilla ja olen kyllä saanut syliin sen vauvani – vaikka ämmi kovasti onkin huolissaan siitä, että miten meidän arki sitten (ylihuomisesta oho: huomisesta!) eteenpäin sujuu, kun olen siis ainoana aikuisena kotona lasten kanssa. Kun yksi on tuollainen tissitakiainen.

Huoli on ihan oikeutettua: niin minäkin olen.

Totta kai olisi helpompaa, jos imetysväli olisi neljä tuntia, vauva viihtyisi kaikissa kantovälineissä ja pitkiä aikoja omissa olossaaan. Ja niin edelleen. Jos helppouslinjalle lähdetään, niin helpompaa olisi myös se, että lapsia ei olisi tehnyt ollenkaan.

Mutta koska se ei ole vaihtoehto, niin sitten mennään näin. Lasta kuunnelleen (molempia) ja tarpeisiin mahdollisimman hyvin vastaten. Niin, miten vanhempana toiminen itsestä luontaisimmalta tuntuu.

Tietysti ”helpotuksia” on lupa (ja järkevääkin!) etsiä: sitteriä, tuttia – arjen helpottajat, tervetuloa meille!

Osaankohan kuvailla – näen sen jotenkin näin: kun kerran olen kotona lasten kanssa, minun työni on nyt tämä. Ihana työ, jonka olen itse valinnut ja saanut. En halua luistaa siitä tai laiskotella (liikaa): haluan tehdän sen mahdollisimman hyvin, ihan niin kuin palkkatyönikin ennen. Tämä nykyinen(kin) työ on välillä rankkaa – lakisääteisiä kahvitaukoja ei tunneta – mutta myös aivan hurjan palkitsevaa. Ja täysin ainutkertaista. Pätkätyöhän tämä on; niin voi ajatella niinä univelkaisimpina hetkinä. Harva työ kuitenkin tuottaa myös näin vilpitöntä onnea.

Maailman tärkein työ <3

Kommentit (114)
  1. Krista myös
    28.6.2014, 21:35

    Löysin blogin vasta ja jäin lukemaan, vaikka arvokas nukkumisaika kuluu tässä uhkaavasti 😉
    Meillä on kaksi poikaa, 1v 2kk:n ikäerolla. Ja voin kertoa, että siinä vaiheessa kun mies palasi isyyslomalta töihin, oli itsellä melkoinen paniikki päällä. Oli toki jo ekankin kanssa, hän kun kiirehti maailmaan reippaasti etuajassa ja se yhdistettynä tuoreeseen vanhemmuuteen oli aikamoinen alku yhteiselolle, vaikka kaikki olikin hyvin. (Ja tokakin tuli etuajassa, mutta ei ihan niin paljon.)
    Ihan kamalia oli tilanteet, joissa ensin itki yksi lapsi ja kun sitä yritti rauhoitella, alkoi toinen itkeä myötätunnosta(?). Jotenkin se yhtäaikainen sylittely onnistui, mutta oma kroppa oli kovilla mitä oudoimpien asentojen ansiosta ja minuutteja miehen kotiintuloon laskettiin tarkasti. Eikä elämää helpottanut se, että mies tekee kolmivuorotyötä. Kamalimpina viikkoina olin ensin yön yksin muksujen kanssa ja sitten vielä päivän sinne iltapäivään asti, jotta toinen sai nukuttua töiden jälkeen. ”Iso” poika teki vielä silloin hampaita = heräili öisin ja alkoi jättää päiväunia pois = hei, hei, äidin omat lepohetket. Jotenkin kuitenkin selvisin. Suhteellisen täyspäisenä 😀
    Mulle myös sanottiin, että ”anna vain itkeä”, mutta kun ei sitä itkua jaksa väsyneenä edes kuunnella. Nopeimmin tilanteen sai haltuun lykkäämällä pienelle tissin suuhun ja ottamalla ison kainaloon – ja jumittamalla siten sohvalla puoli päivää. Yksin kotoa poistuminen sillä kombolla, kahden lapsen erilaisilla rytmeillä/rytmittömyydellä ja zombien aivotoiminnalla varustetulla äidillä, oli hullunrohkeaa utopiaa.
    Eka puoli vuotta vielä menikin, mutta sitten minimpi aloitti yöshow’t, joita kesti yli puoli vuotta ja kolmen unikoulun verran.
    Mutta nyt helpottaa. Iso alkaa olla oikeastikin iso, täyttää elokuussa 3, ja pienikään ei enää ole niin pieni, lokakuussa tulee 2 vuotta täyteen. Ja kun tää nyt alkaa olla näin iisiä, niin sittenhän kannattaa alkaa haaveilla vielä yhdestä..?
    Ps. Jonkin verran minimpi on kai joutunut jossain välissä odottamaan tarpeidensa tyydyttämistä isomman vaatiessa kovempaan ääneen huomiota, sillä se on selvästi kärsivällisempi ja joustavampi luonne.

  2. Maalaisjärjen pitäisi kertoa ettei vauvaa huudateta tarkoituksella. Vauva ei pysty itse tyydyttämään tarpeitaan, vaan sen täytyy saada ne tyydytettyä hoitajan avulla. Sille on elintärkeää onnistua kommunikoimaan tarpeensa hoitavalle taholle. Näitä kommunikointikeinoja sillä on rajallinen määrä, itkeminen on se pääasiallinen keino. Hoitavan tahon tehtävä, velvollisuus, on tyydyttää vauvan tarpeet (ja joo, tottakai riittävän hyvin riittää, mutta kuka muka pystyisi täydellisyyteen vaikka kaikkensa yrittäisikin).

    Joku aikaisemmin kommentoi jotain tyyliin että jos on useampi lapsi, niin vanhempi lapsi ei ymmärrä lohdun odottamista yhtään sen kauempaa, kuin vauvakaan. Näinhän asia ei missään nimessä ole.

    Mitä pienempi vauva, sitä vähemmän aikaa on odottamiselle, sitä nopeammin on tarve tyydytettävä, jotta pysytään siellä ”riittävän hyvä vanhempi” -osastolla.

    Vauvan kasvun myötä, sen mielen sisäiset rakenteet kehittyvät, muisti kehittyy, tulee lisää kokemuksia ja näiden avulla se alkaa kestämään odotusta, sekunti kerrallaan. Useimmiten äidit toimivat näin luonnostaan, pikkuvauvalle työnnetään tissi/pullo suuhun heti, vuotias saa jo hieman heilutella käsiään syöttötuolissa, ennen kuin äiti se saa seuraavan lusikallisen suuhun jne.

    Vauvoilla, eikä lapsillakaan, kertakaikkiaan ole samoja mielensisäisiä rakenteita kuin aikuisella. Niiden täytyy ensin antaa kehittyä. Ensin pitää saada lukemattomia kokemuksia siitä, kuinka jokin tarve tyydytetään. Vasta niiden toistuvien kokemusten myötä kehittyy mielikuvat siitä että se tarve tulee kohtapuoliin tyydyttymään.

    Vasta tämän mielikuvan muodostuttua syntyy mahdollisuus odottamiseen. Sitä ennen vauva ei tiedä, ettei se tule kuolemaan nälkään. Sitä ennen se ei tiedä, ettei se tule kuolemaan koska se on hylätty yksinään jonnekin (koska äiti on toisessa huoneessa eikä ääntä kuulu). Aikuisen kannalta ajateltuna, ei se vauva mene rikki jos se itkee. Vauvan kannalta ajateltuna asia voi olla aivan toisin, koska sillä vauvalla ei ole kokemuspohjaa mihin verrata.

    1. Tämä oli hienosti kirjoitettu ja tuostahan pitkälti käsittääkseni vauvan itkussa kyse, selviytymisestä ja alitajuisesta kuolemanpelosta. Aikuisen voi olla vaikea tajuta asiaa, koska hän tietää, että vauvalla ei ole oikeasti mitään hätää, äiti ja isi ovat lähellä ja ruokakin tulossa, mutta vauva ei sitä tiedä.

      Meilläkin nyt 8 kk tyttö on ollut ”kannettava malli” pienen ikänsä ja itkua on ollut enemmän kuin tarpeeksi (refluksi ja maitoallergia), joten tuttua on.

      Noissa ”anna huutaa” -ohjeissa en ole muuten ikinä tajunnut sitä, että mitä kivaa siinä äidin omassa lounashetkessä itkua kuunnellen muka on? Paitsi tietysti se, että ylipäätään saa syötyä… Musta mukavuudenhaluisen mutsin etu on tyytyväinen vauva, vaikka se sitten tarkoittaisikin kantoliinassa 24/7 viihtyvää vauvaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *