Ensimmäinen lapsuusmuistoni

”Mikä on ensimmäinen lapsuusmuistosi?”, kysyi Nannannaa jo monta viikkoa sitten.

Minulla on paljon lapsuusmuistoja. On ihania kesähetkiä Kittilän-mummilassa ja maailman parhaita (luonnollisesti) leikkejä ensimmäisen parhaan ystävän kanssa.

Mutta yksi on ihan erilainen. Ja juuri se taitaa olla se ensimmäinen.

Muistan hoitotädin hätääntyneen olemuksen. Tiedättekö – sellaisen, kun aikuinen yrittää olla ihan normaalisti, mutta ei pysty peittämään tuntemuksiaan. Liikehtii hieman liian nopein ja nykivin liikkeen, ja puheääni on jollain tavalla kummallinen. Tuttu kaupantäti oli vielä hätääntyneempi. Ehkä he olivat jopa kumartuneet minun ylleni? Olimme Kuusamon Valintatalossa; luultavasti lattialla siinä jäätelöiden ja pakastevihannesten tuntumassa.

Muistan myös toisen väläyksen; se on Oulun sairaalasta. Päähäni laitettiin jonkinlaiset anturit.

En itse asiassa muistanut näitä ennen kuin myöhemmin lapsuudessa, joskus kouluikäisenä. Katsoimme kotona telkkarista Ruusun aikaa ja päähenkilön aivoja kuvattiin. Yhtä äkkiä olin ihan varma: ”Hei minullekin on tehty tuollainen! Miksi? Mistä ihmeestä siinä oli kyse?”

”Mitä? Et voi muistaa”, äitini ihmetteli.

Muistin silti.

Olin elämäni ensimmäisen (ja ainoaksi jääneen) epilepsiakohtauksen saadessani alle 2-vuotias.

äidin sylissä.jpg

Tavallisesti kai lapsuusmuistot alkavat tallentua aivojen kovalevylle vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Mutta olen käsittänyt, että etenkin poikkeavan tai traumaattisen asian voi muistaa paljon nuorempikin. Entinen työkaverini kivenkovaa väitti muistavansa lapsuudestaan onnettomuuden (tai pikemminkin kai erittäin vakavan ja visuaalisesti voimakkaan ”läheltä piti” -tilanteen) ajalta, jolloin hän oli vielä ihan vauva. Hänelle tämä muisto oli putkahtanut yllättäen pintaan vasta aikuisena, viittä vaille eläkeikäisenä. Onneksi hänen oma äitinsä oli vielä elossa, jotta työkaveri pääsi tätä kysymään. Ja kyllä: työkaverin varhaislapsuudessa oli tapahtunut kyseinen tapaus. No, sanon ehkä tarkemmin, niin ymmärrätte viittauksen tuohon ”visuaalisuuteen”. Tulipalo.

Toinenkin ”uskoako vaiko eikö?” -tarina minulla on kerrottavana – tämän olen kuullut, en itse ollut läsnä. Perheessä oli keskusteltu lasten ja aikuisten kesken, että miten se vauva nyt voikaan olla siellä äitinsä mahassa ja niin edelleen.
”Siellä mahassa täytyy olla ihan pimeää”, joku lapsista oli todennut.
”Ei ole. Siellä näkyy punaista”, perheen nuorin lapsista oli tietävänä todennut.

Aikuisena hän ei sentään muista punaista nähneensä.

1 vuotta.jpg

Millainen lapsuusmuisto teillä on se varhaisin? Minkä ikäisenä se on ollut, ja mitä silloin tapahtui?

 

Kommentit (36)
  1. Onpa kiinnostava aihe! Tämä antaa uutta perspektiiviä lasten hoitamiseen. Tuntuu jännältä ajatella, että jo alle vuoden ikäiselle voi jäädä tarkkoja muistikuvia. Toisaalta en tiedä, mikä siinä niin liikuttaa, että vauvakin voi muistaa. Ehkä se, että hän todella ymmärtää, ja tunnetilat voivat jäädä voimakkaina mieleen.

    Minua myös lohduttavat kertomukset siitä, että lapsuusmuistot ovat palailleet mieleen vanhemmalla iällä. Minulla ei nimittäin ole kovin paljon muistikuvia varhaislapsuudesta. Saattanee johtua siitä, että äitini kuoli ennen kuin menin kouluun. Siitä ajasta, kun hän vielä eli ei ole paljon puhuttu, joten en ole saanut tukea muistojen säilyttämiseen.

    Jonkin verran olen harrastanut lapsuuden paikoissa vierailua, sillä olen aikuisiällä muuttanut takaisin synnyinseudulleni. Juuri tällä viikolla sain tietää, että eräs talo lähellä kotiamme kuului ennen tuttavaperheellemme. Muistan, kun lapsena vierailimme tuossa talossa, mutta vasta saatuani tietää tuttavien vanhan osoitteen osasin katsoa taloa oikein silmin. Oli ihmeellistä katsoa taloa uusin silmin ja nähdä, että siinähän se todella oli – sama talo, kuin muistossani.

    Välähdyksiä menneestä koin myös, kun menin käymään paikassa, jossa lapsena kävin koko perheen vapputapahtumassa. Tila oli hieman erilainen, kuin muistikuvissani, mutta silti todella tuttu. On jännittävää, kun mieli yrittää yhdistää näkemäänsä ympäristö vanhaan muistikuvaan. Monet asiat täsmäävät, mutta sitten jokin särähtää ja saa unikuvan katoamaan. Sitä kokemusta on vaikea kuvata. On kuin hatara uni olisi muuttuisi hiljaa todeksi.

    1. Mä kans oon ihan iho kananlihalla näitä kommentteja lukenut – harmittaa, että en ole ehtinyt kovin paljon vastailla! Mutta tosi jännää; hurjan aikaisin monella on muistoja! Paljon aikaisemmin kuin monesti ajatellaan muistojen syntyvän.

      Todellakin jännä ajatus. Ja se, että nämä tunnetilat tallentuvat kyllä jonnekin alitajuntaan. Toisaalta se on vähän pelottavaakin; täytyy myöntää, että kahden lapsen härdellissä sitä ei aina ole vanhempana parhaimmillaan… Voi toivottavasti sitä silti pystyy tarjoamaan sellaisen vakaan perusturvan, se on niin hurjan tärkeää <3

      Ihana, kun kirjoitit kommenttisi – se jotenkin kosketti. Että lapsuusmuistot voi myös ”hukata”, jos jotain tuollaista tapahtuu. Ihana henkilökohtainen kommentti, kiitos! <3

  2. Varhaisin muistoni, jonka varmasti muistan, on se kun pikkusiskoni oli juuri syntynyt ja menimme isäni ja veljeni kanssa katsomaan äitiä ja siskoa sairaalaan. Muistan sen tunteen, että ei minua se vauva niinkään kiinnostanut, mutta äitiä oli jo kova ikävä. Olin vajaa 4-vuotias.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *