Ensimmäiset potkut

Muistan ikuisesti, miten tunsin Silvan ensimmäiset potkut.

Olimme juuri samana iltana tulleet Hanoihin, raskausviikkoja päällä 19+5. Nukuimme ensimmäistä yötämme Vietnamissa (jouluaattoa edeltävää yötä vuonna 2011) suht kämäisessä hostellissa, jonka käytävillä vilisti rottia

Näin painajaista. Vauvani oli Mr. Potato Head tai jokin muu vastaava peruna (joo kyllä). Ja se löi perunapäätään jonkun pimeän vanhan urheilustadionin puiseen penkkiin. Klonk klonk klonk. Yritin estää sitä, mutta en pystynyt. Klonk klonk klonk!

Heräsin paniikkisäikähtäen: Missä mä olen? Mikä on tämä paikka? Mistä tuo kolina kuuluu? Missä on Joel? Mitä mä teen täällä!?!

Sydän hakkasi rinnasta läpi.

Joel oli mennyt vessaan ja pauke kuului vessan ovesta. Jostain syystä Joel oli katsonut paremmaksi yrittää ryskyttää vinossa olevaa ovea kiinni mieluummin kuin että olisi jättänyt sen ihan kokonaan auki. Mmmh.

Yritin taas rentoutua ja saada sydämen jyskytyksen tasaantumaan. Ei hemmetti miten voi säikähtää näin paljon. Joel tuli nukkumaan.

Kului viitisen minuuttia, tai ehkä kymmenen. Ja sitten: TIUKKA POTKU! Toinen, kolmas!

Herätin Joelin, nyt se potkii – ja potkut olivat heti niin voimakkaita, että myös Joel selvästi tunsi. Ei mitään perhosesiivenhipaisuja, vai mitä hemmettiä siinä neuvolaohjeessa nyt lässytettiinkään. Ehei: kunnon potkuja! Oma maallikkotulkintani oli, että säikähtäessä vereen tulvahtanut adrenaliini antoi jytyä vauvaankin. Täältä pesee!

Seuraavat potkut tuntuivatkin sitten vasta usean päivän kuluttua ja huomasti laimeampina kuin nämä ensimmäiset.

*******

maha.jpg

Mahassani on leijona.
 

Eilen illalla (rv 17+2) oltiin menossa nukkumaan, kello oli jo yli kymmenen. Minä ripustin yläkerrassa pyykkejä kuivumaan, Joel puki Silvalle pyjamaa.

”Missä meillä on vauva?”, kuulin Joelin kyselevän Silvalta.
”Tuolla!”, Silva näytti vaippapakettia.
”Joo, siinä on vauvan kuva. Mutta meidän oma vauva on äidin masussa”, Joel selitti.

Menin möhömahoineni kylppäriin.
”Katso, täällä äidin masussa, täällä on meidän oma vauva”, näytin.

Silva laittoi kättä mahani päälle, samoin Joel ja niin minä itsekin.

Ja sitten, ihan yllättäen: potku! Hei sehän vastasi – täällä mä olen!

En ollut ollenkaan odottanut potkuja vielä näin aikaisin. Nyt jo? Joel ei ensin tuntenut mitään, mutta itse tunsin ne ihan selvästi. Ei epäilystäkään. Ja pienellä sihtaamisella löytyi oikea kohta, jossa potkut tuntuivat isinkin käteen. Silvakin kovasti tunnusteli.
”Vauva siellä äidin masussa potkii”, me kovasti selitimme.
”Vauva, vauva”, Silva toisteli.

Mutta ehkä asian oikea ymmärtäminen vaatii tirppanalta vielä jonkin hetken aikaa 🙂

Kommentit (25)
  1. Ensisynnyttäjänä en meinannut uskoa kun tunsin tyttäremme potkut jo viikolla 16. 🙂 Silloin pienen potkut tunsin itse selvästi, mutta mieheni ei uskaltanut painaa alavatsaani niin että olisi tuntenut potkut joten meni vielä jonkin aikaa ennenkuin pieni potki niin että isukki sai tuntea pitäessään kättä kevyesti vatsalla. 🙂

  2. Oih ihanaa! Mahtava ajoitus! 🙂 Itsellä 17+3 tällä hetkellä meneillään joten jänniä hetkiä edellään, voi kun äkkiä itsekin tuntisi jo pikkuisen potkut 🙂 Ihan piristi tämä uutinen, upeaa viikon jatkoa sinne!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *