Etsivä ei todellakaan löydä (ei ainakaan tästä talosta)

On ihmisiä, joiden kodeissa on järjestelmälliset paikat joka ikiselle esineelle. Ihmisiä, jotka eivät pysty keskittymään töihinsä ennen kuin työpöytä on siisti ja lyijykynät pituusjärjestyksessä. Ja jotka kylässäkin ollessaan suoristavat salaa räsymattojen hapsut, kun luulevat että kukaan ei näe.

(tunnistat heidät siitä, että heidän kyläilynsä jälkeen vilkaiset mattojasi: hei mitä hemm…!)

Sitten on ihmisiä, joille kaikkein luonteenomaisinta on laskea esineet käsistään juuri siihen kuin ne sattuvat tipahtamaan ja unohtaa asia saman tien. Jotka tavallaan nauttivat suunnattomasti siitä, että saavat elellä rennosti ja rauhassa eikä ole kukaan sanomassa, että nalkun-nalkun-nalkun: aina sä jätät ton-ja-ton tohon. (en muuten jätä – eilenkin jätin sen ihan eri paikkaan)

Ja jotka eivät j*mankauta ikinä löydä mitään.

Todennäköisesti jo arvaatte, kumpaan ryhmään me kuulumme.

*******

Homma pysyi vielä kohtuullisen hanskassa silloin, kun asuin yksin. Ainakin tiesin, kenen logiikan (-ttomuuden) mukaan esineitä tulisi etsiä. Mutta nyt… Pakko myöntää, että kahden huithapelin ja yhden naperon taloudessa kysytään joskus pitkää pinnaa, mitä tulee tavaroiden etsimiseen ja hukkaamiseen.

Sen lisäksi, että hukkaajia on siis kaksi eikä kummallakaan ole mitään käsitystä siitä, kumpi esineeseen on viimeksi koskenut (todennäköisesti ”sinä”), sotkussa pyörii mukana myös oma äitini, jolla on taipumuksena ”järjestää” tavaroita oman logiikkansa mukaan. Ja unohtaa se logiikka viidessä minuutissa: ”MINÄ en ole koskenut! En varmasti ole mitään tehnyt!”

Useimmiten syytämme siis äitiäni. Ja löydämme lopulta tavarat omilta jäljiltämme. Niissä tapauksissa, kun ylipäänsä löydämme.

En uskalla edes ajatella, paljonko aikaa kuukaudessa käytän erinäisten kamojen etsimiseen. Eilen taas tuntikaupalla käännettiin taloa ympäri Silvan neuvolakorttia etsien. Varmaan viidettä kertaa. Ei löydy. Se on ollut hukassa yksivuotisneuvolasta alkaen. Kolmannella etsimiskerralla sentään löydettiin Silvan Kela-kortti (näppäimistön alta) – sekin oli ollut hukassa jo pitkään.

Tällä hetkellä puutalossa (lopullisesti) hukassa ovat ainakin seuraavat esineet:

  • em. Silvan neuvolakortti
  • Silvan lempparitennarit
  • minun jumppatossuni
  • Joelin vibramit
  • ikkunanpesin ja -kuivain
  • minun HKL:n kuukausikorttini
  • punottu ulkokukkien ruukku ja kaksi amppelia
  • pussillinen Silvan tuttipulloja
  • jumppa-alusta
  • kynsilakanpoistoaine
  • dvd-soitin
  • vihkisormus

Näitä kaikkia on siis etsitty jo tunti-tunti-tuntikaupalla ja useampaan otteeseen. On aika todennäköistä, että niitä ei tule enää koskaan löytymään.

Ja toinen asia sitten ovat ne mystiset ”katoavat ja ilmestyvät” tavarat (kuten passit), joita etsitään kuumeisesti kerran kuukaudessa, löydetään, ja sen jälkeen hukataan välittömästi uudelleen.

Huokaus.

Onneksi neuvolalääkäri ei yhtään torunut, vaikka kerroinkin hukanneeni sen hemmetin kortin.

fucked by ikea.jpg

Kerran yritettiin järjestää.

Kommentit (110)
  1. Oi ihanaa, että joku muukin on yhtä torvelo! Mä olen välillä miettinyt, että onko mulla oikeasti joku vika päässä kun mikään ei pysy tallessa – ja kun järjestyksen pitäminen kotona on ihan ylivoimaista. Tavarat on sikin sokin ja aina kadoksissa, kännykkä ja nettipankin tunnukset tietysti monta kertaa päivässä. Pysyvästi kadoksissa on paljon juttuja ja sitten kanssa niitä on paljon, jotka katoavat ja ilmestyvät, katoavat ja ilmestyvät. Mies ei ole ihan yhtä paha hukkaaja kuin minä ja löytääkin esim. kännykkäni useammin kuin itse löydän. On se tosiaan kumma, miten kännykkäkin voi kadota monta kertaa yhden uloslähdön aikana!

  2. Muuten, meillä käy siivooja Stadin Aikapankin kautta. Teen sit siellä vastineeksi jotain mikä musta on oikeasti hauskaa. Tästä tulossa blogiinkin juttua ensi viikolla 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *