How I met your father

Ottaen huomioon, että itse en toivottavasti enää koskaan deittailua harrasta, olen ollut varmasti poikkeuksellisen innostunut kuultuani Tinderistä. Siis sellaisesta kännyköiden deittailusovelluksesta, joka ilmoittaa lähistön vapaat sinkut ja tarjoaa heidän FB-profiilikuvansa näkyville.

Ei, en tietenkään ole koskaan sitä kokeillut. En ole edes nähnyt sitä enkä tarkalleen tiedä, että miten se toimii.

Mutta innostusta tuo ajatus herättää siksi, että se kuulostaa hyvin paljon samalta kuin se, miten minä ja Joel silloin aikoinaan tavattiin…

Kyllä: me olemme alun perin tavanneet netissä!

*******

Siihen aikaan (vuonna 2008) ainakin omassa kaveripiirissäni klikkailtiin kovasti Facebookin erilaisia ”huvinvuoksideittailusovelluksia”, ”Are You Interested?” ja mitä näitä nyt oli… Ohjelmat näyttivät toisten Facebook-profiilikuvia, ja siitä sitä sitten sai klikkailla, että hmmm no kiinnostaisikos vai ei. Ohjelma ilmoitti, jos tuli ”match” – ja jos tuli, niin sitten… no, voi joko ottaa toiseen yhteyttä tai olla ottamatta.

Itse harjoitin tuolloin viestittelyä useammankin kiinnostavan tyypin kanssa – vaihdettiin pikkunäppäriä viestejä ja kikateltiin. Usein päädyin itse asiassa viettämään perjantai- tai lauantai-illan yksin kotosalla parin siiderin ja nettiyhteyden kanssa; niii-iiin paljon helpompaa kuin baariin lähtö! Linjalla oli joku kiva tyyppi, jonka kanssa saatettiin heittää inbox-läppää vaikka kuusi tuntia putkeen. Netti-ihastunut olin aika useastikin.

Koko homma oli tavallaan sellaista ei-niin-vakavaa, kepeämielistä flirttailua, mutta toisaalta… Oli nimittäin jo tullut aika perusteellisesti todistettua, että aiemmin käyttämäni ”bongaa kahden promillen humalassa baarin komein rokkari” -tekniikkani ei nyt ainakaan ollut se, millä pitkäaikainen elämänkumppani löytyy. Auts. Auts. Auts. Ja auts.

*******

Koska miesmakuni on aina ollut hieman vinoutunut, omat deittiklikkailuni olivat aina tyyliä ei-ei-ei-ei-ei-ei (kertaa yhdeksänkymmentäyhdeksän) yhtä ”kyllä”-klikkausta vastaan. Tällä ei-ei-ei -tekniikalla olin liikkeellä sinäkin päivänä, kun Joelin kuva tuli sovelluksessa vastaan.

Sovellus oli jälleen kerran ilmoittanut, että ”someone has said yes” tai vastavaa. Klikkailin profiilikuvia eteenpäin, ei-ei-ei-ei-ei – ja pysähdyin Joeliin. Ei hemmetti, se on varmasti toi. En yhtään tiedä, miksi olin asiasta ihan varma.

Kuva oli vähän… jotenkin outo. Ja eikä; ton tyypin ikä!!!! Se on kakskytviis. Mä oon kolkytyks. Öö tota. Ei.

Mä siis klikkasin Joelille ei.

”Someone has said yes” -teksti muuttui muotoon ”no match” tai jotain.

Jatkoin klikkailuja eteenpäin varmaan parinkymmenen tyypin verran. Blaah, ei ketään kiinnostavaa. Sitten pysähdyin. Ei hemmetti, oisko sittenkin pitänyt klikata sille creepyn näköiselle tyypille kyllä…? Onkohan tässä jotain peruutustoimintoa? Nettiselaimen ”back”-toiminto onneksi toimi, klikkailin koko pitkän tien takaisin sen kaksvitosen tyypin kuvan luo. Muutin muotoon ”kyllä”.

”You have a new match”.

profiilikuvat.jpg

Heh näillä profiilikuvilla silloin toisiamme klikkasimme.

 

Kului ehkä viikko, varmaan enemmänkin. En ollut itse tehnyt tuon ”matchin” jälkeen mitään – heh ei ehkä sitten niin paljon kiinnostanut kuitenkaan. Sitten Facebookin inboxiin tuli viesti.
”Eikä! Se kaksvitonen laittoi mulle viestin!”

Ilmassa oli vahvasti krapulaa; istuttiin lauantaiaamuna ystävän kanssa Kalliossa kahvilassa aamupalalla. Oltiin kahvitankkauksen jälkeen lähdössä jonnekin Espoo-Vantaa -akselin pikkufestareille. 
”Kato, tällainen tyyppi!”, näytin Joelin kuvaa kännykästä ystävälle.
”Oooooh, toi tekee niin hyvää mun vanhoille väsyneille silmilleni”, ystävä kikatti ja yritti tärisevin käsin sihdata kahvikuppia suuta kohti.
”Vastaanko mä sille? Se on KAKSKYTVIIS.”
”Heheheheheheh sitä paremmalla syyllä; totta kai sä vastaat sille.”

Se Joelin lähettämä viesti oli lyhyt ja vähän kummallinen. Jotain tyyliin:
”Jos et vastaa siihen mun lähettämään viestiin, on ihan mahdollista, että käy niin ikävästi, että me emme koskaan tapaa.”

Täh? En mä ole saanut mitään viestiä.

Näpyttelin kännykällä Joelin viestiin jonkun pikkunäppärän hihihi-hauskan vastauksen sieltä festarialueen olutteltasta, muovituoppisiiderin ääreltä.

Kävi ilmi, että Joel oli jo viikko sitten lähettänyt minulle sen deittisovelluksen kautta jonkun viestin, joka ei ollut koskaan tullut minulle perille asti.

Aloimme kirjoitella toisillemme Facebook-viestejä. Emme mitenkään kovin aktiivisesti, mutta silloin tällöin. Muutamaa viikkoa myöhemmin jompi kumpi ehdotti, että mennäänkö treffeille. Mentiin.

Siitä kirjoitin täällä.

2063_46429695546_4367_n.jpg

Me vuosimallia 2008.

Kommentit (57)
  1. Mä olen myös tavannut mieheni Are you interested?- sovelluksen kautta vuonna 2007 🙂
    Ei kirjoiteltu paljon mitään, kun ajattelin, että käyn heti vaan kahvilla ja jos ei kiinnosta niin siirryn seuraavaan. Mulla oli meinaan taustalla kokemuksia siitä, että kirjoitellaan tai puhutaan puhelimessa pitkään ennen tapaamista ja sitten kun tavataan ei olekaan enää mtään asiaa.
    Lähdin sen kanssa kahvilta vielä syömään vaikka olikin ihme hippi ja sivari sekä moottoripyörän omistaja 🙂

    1. Hih, ihme hippi 😀 Ihana!

      1. Ei se nyt oikeesti mikään hippi ollut, eikä ole vieläkään. Sillä oli vaan Amnestyn merkki R-Collectionin takin rinnuksessa, josta tein päätelmän 🙂 Mutta on mukavaa, että mies on ollut sivarina tarhassa vaippoja vaihtamassa niin perheestä edes joku osaa ne vaihtaa, kun marraskuun tienoilla saadaan perheenlisäystä.
        Itsehän olen sotilasarvoltani kaartinjääkäri, joten yhteiskunnan tarjoama koulutus ei kohdallani sisältänyt lastenhoitoa vaan armeijan viestintäjärjestelmien käyttöä…

  2. Iih, ihanaa! Enpä olisi ajatellut, että semmoisella höpöpelillä voisi olla noin hienot seuraukset. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *