Ihana ihana karvainen asia (onko se syötävää?)

Tiikeri-parka, viime talvena sen rutinoitunut kaupunkilaiskissan elämä järkkyi täysin.

Ensin sen piti muuttaa pois turvalliselta reviiriltään Punavuoren-kodista ja väliaikaisasua meidän kanssamme muuttolaatikkoröykkiössä Kampissa. Sitten toinen muutto puutaloon Toukolaan – vierasta ja outoa koko ikänsä kerrostalossa asuneelle kisulle. Ja todennäköisesti sen ”emo” oli jo alkanut erittää kummallisten äitiyshormonien hajua.

Eivätkä muutokset loppuneet siihen: parin kuukauden päästä se roudattiin Joelin vanhempien luo meidän Vietnamin-reissumme ajaksi. Ja kaiken huipuksi keväällä perhe hävisi taas pariksi viikoksi: keskellä yötä sisään tuli outoja pelottavia miehiä ja kantoivat mamman paareilla pois.

Sitten perhe tuli vihdoinkin Kätilöopistolta takaisin, oi purrr purrr ja ihanaa! Kissa ehti jo riemastua ennen kuin järkytyksekseen tajusi, että mikään ei olekaan kuin ennen.

Mikä tuo on?

*******

12-vuotias kissavanhuksemme oli tähän asti pelännyt kuollakseen lapsia. Lähtökohta-asetelma ei siis vaikuttanut kovin hyvältä. Toisaalta Tikru alkaa olla jo sellainen laiskanpulskea mummokissa, jonka villit nuoruusvuodet ovat takana; enää se ei jaksa riehua ja ottaa hengiltä päiväpeiton kulmaa, vaan mieluummin se keskittyy sängyn päällä kehräämiseen – pientä optimismia läikähteli siis mielissämme.

Etukäteen oli kuitenkin jo puhuttu, että hätätilassa Tikru voisi mennä Joelin vanhemmille asustelemaan vaikka vähän pidemmäksikin aikaa. Jos olisi tarpeen.

*******

Kun saavuimme Kätilöopistolta kotiin, Tikru ei mitenkään noteerannut turvakaukalossa kyhjöttävää keskosvauvaa. Vaikka yritimme esitellä uutta perheenjäsentä kissalle, se mieluummin keskittyi mamman jaloissa kehräämiseen. Purr!

Mutta sitten tuli ensimmäinen ilta. Silva oli laitettu nukkumaan sänkyymme äitiyspakkausboksiin, ja me Joelin kanssa olimme makuuhuoneen toisella laidalla, kylppärin ovella hampaita pesemässä – kissa ja vauva koko ajan valvonnassamme, totta kai.

Silva alkoi ynistä boksissa pienellä äänellään ja kissan vaistot valpastuivat. ”Myyrä! Hiiri! Tänne on päässyt joku pieni nisäkäs! SAALIS!”

Tikrun selkä nousi pörhölle, häntä muuttui paksuksi, ja kissa lähti vaanien lähestymään vauvan laatikkoa.

Voi j*mankauta, mikä säikähdys: kohta se hyökkää! Hammasharjat lensivät kaaressa, ja nanosekunnissa kissa oli napattu kiinni ja heivattu alakertaan ovien taakse. Apua. Nyt tämä alkoi käydä vaaralliseksi.

Seuraavat kaksi yötä olivat aivan superkurjia. Kissa maukui alakerrassa ja hyppi ovenripoja vasten. Suihkin kissaferomoneja alakertaan ja kävin tyynnyttelemässä, mutta kissaparka oli lohduton. Voi kurjuuden kurjuus, voi miten huono alku.

*******

Mutta vielä ei luovutettu. Joel askarteli äitiyspakkaukseen kissaturvallisen kannen ja minä leikkelin moskiittoverkon alakerran päiväunisänkyyn kissaverkoksi. Ja kissapsykologi-Joel aina Tikrun nähden näytteli ikään kuin nuolevansa Silvaa – jos siten kissa vähitellen tajuaisi, että tuo heikolla äänellä inisevä otus on meidän pienenpieni ihmispoikasemme.

tikru_ja_vauva.jpg

Varovainen ensimmäinen lähestymisyritys.
 

Ensimmäisen illan jälkeen Tiikeri ei onneksi osoittanut minkäänlaisia aggressiivisuuden merkkejä. Vauvaa se vilkaisi varovaisesti ja käpertyi sitten vähän säikähtäneen oloisena kylkeeni. Yritin jutella sille mahdollisimman rauhalliseen sävyyn ja olla niin kuin sylissäni makaava vauva olisi maailman luonnollisin asia.

tikru_sohvalla.jpg

Saakohan tähän tulla?
 

Silvan äitiysboksin ja alakerran Stokke-sängyn lähestyminen oli kissalle ehdoton ”ei!”, ja sen se onneksi oppi ihan välittömästi. ”Jaiks. Okei-okei, ei sitten, kun noin kovasti käskette”. Huudon sijaan sähisimme kissalle silloin, kun se tuntui tekevän vauvan suhteen jotain väärää. Nopeasti Tiikeri oppi, että mamman jalkoihin saa edelleen käpertyä.

20120422_084047.jpg

Väsynyt äiti, vastasyntynyt vauva, kissa ja se massiivinen synnytystakku. Ja itse askarreltu äitiyspakkaussängyn kissaturvallinen kansi.
 

Muutamassa viikossa tilanne oli täysin rauhallinen. Kissa oli tyytyväinen siihen, että  perhe oli kotona myös päivisin, ja kevään tullen puutalon oma piha alkoi kiinnostaa enemmän kuin tuo kiljahteleva pieni nisäkäs.

Ensin huomasimme, että emme ole käyttäneet päiväsängyn kissaverkkoa vähään aikaan. Kun Silva alkoi olla ”oikean vauvan” mitoissa, se siirtyi väliimme nukkumaan – ja Tikru pysyi tyytyväisenä jalkopäässä. Näin meillä nukutaan edelleen, koko perhe samassa sängyssä.

Päivisin Tikru on kissamaiseen tapaan välillä omissa oloissaan, välillä hakeutuu mamman ja vauvan läheisyyteen. Ja vaikuttaa jopa onnellisemmalta ja rohkeammalta kuin ennen vauvaa ja ”maallemuuttoa”.

rennosti.jpg

Rennosti. (pieni turvaväli silti tuohon outoon pieneen ihmisolioon, joka saattaa älähtää korkeaan huutoon koska tahansa)
 

Entäs sitten Silvan suhde kissaan?

Alkuun vauva ei tietysti noteerannut kissan läsnäoloa millään tavalla. Mutta vähän alle puolivuotiaana Silva vihdoinkin tajusi: ”Oi mikä on tuo ihana ihana pehmeä asia, joka tässä välillä vilahtaa?” Ensimmäinen kunnon vauvankikatus taisi purskahtaa ilmoille, kun Tikru kerran ohikävellessään pyyhkäisi hännällään Silvan kasvoja.

Nykyisin Silva riemastuu aina, kun Tikru ilmestyy näköpiiriin. Ja kissa puolestaan on vauvan lähellä yllättävän varovainen: jos minä en ole vieressä, se pysyy vauvasta turvallisen välimatkan päässä. Mutta varsinkin silloin, kun olen imettämässä, se saattaa tulla antamaan pehmeät puskut Silvan päähän. Vauva on hyväksytty perheeseen siis.

Silva ra-kas-taa kissan pehmeään turkkiin koskemista, mutta pienet vauvankädet tarraavat kiinni välillä vähän turhankin kovasti. Minä yritän olla aina estämässä liian rajuja otteita, mutta pari kertaa Silva on onnistunut saamaan napakan otteen kissan korvasta tai hännästä. ”Oh, onko se syötävää? Haluan tuon ihanan ihanan pehmeän hännän suuhuni!” Silloin kissa vain kärsivällisesti vetää itsensä irti ja poistuu paikalta.

Haasteita kissan ja vauvan välisissä suhteissa tulee varmasti olemaan jatkossakin – naperot kun taitavat olla välillä aika reippaita otteissaan. Yritämme kuitenkin opettaa jo alusta asti, että eläimiä kohtaan pitää olla hellä. Ja onneksi kissa osaa poistua ylväästi paikalta, jos meno alkaa muuttua liian rajuksi.

tuu_tanne.jpg

”Minä näen sen, tuolla se on!”

jee_lattialla.jpg

”Jee, mä käännyn sen perään!”

mika_se_on.jpg

”Tule tänne, sinä ihana ihana karvainen asia!”
(”En muuten tule, tartut kiinni kuitenkin”)

sdc15408.jpg

”Höh sinne se meni taas.”

Kommentit (21)
  1. Samat periaatteet täälläki käytössä isovanhempien koirien (ja toki muidenki suhteen), mutta noita nyt näkee viikottain. Lisäksi meidän typy jakaa rakkauden kinkkuun koirien kanssa, joten nykyisin jääkaapilla makupaloja kerjää kahden karvakasan lisäksi tuo yksi himpun verran vähemmän karvainen lapsi, joka pitää huolen, että mumma muistaa antaa myös hauvoille makupalat .Ah, näitä empatiaharjoituksia 😀

  2. Meiänkin tyttö osaa nätisti silittää ja taputtaa kissaa, se vaan innostuksessa tupaa unohtumaan. 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *