Ihana märkäpahvilaatikkopääni (anteeksi että olen ärsyttävä)

Viime yönä klo 3 syöttäessäni Silvaa luin samalla kännykkänetistä lempiäksyilijäni Virpi Salmen bloggauksen kommenttikenttää (jossa olin itsekin aiemmin illalla yrittänyt vitsailla jotain, epäonnistuen surkeasti).

Virhe. Aamuyöllä sängyn pohjalla maatessa, kun Toukolan linnut alkoivat viritellä ääntään, koin yhtä äkkisen kauhun hetken. Orastava, vasta kehittymässä oleva herkkä äitiysidentiteettini sai ison kolauksen: apua, minä olen mahdollisesti ärsyttävä.

Minun pääni ON märkä pahvilaatikko. En ehdi pestä tukkaani viiteen päivään – alussa en ehtinyt edes kammata sitä ja jouduin selvittämään synnytystakkuni saksilla. Olen rehennellyt tisseilläni viimeksi eilen. Kyllä: julkisesti täällä Lilyssä. Ensi kerran tein sen Facebookissa jo heti Kättäriltä päästyäni (muistaakseni statuksella: sori nyt vaan, kun kerron tämän, mutta MULLA ON IHAN VALTAVAT BOSAT! 😀) Sain vastaukseksi hauskaa läppää ja paljon tykkäyksiä, enkä voinut kuvitellakaan, että tämä oli jo ensimmäinen varoittava merkki tulevasta ärsyttävyydestäni.

Kaiken lisäksi tämä märkälaatikkopäämäisyys on omasta mielestäni niin outoa, huvittavaa ja ratkiriemukasta, että olen koonnut sen tänne ihan blogiksi asti.

Apua, olen todennäköisesti TODELLA ärsyttävä.

Kello viisi aamuyöllä tein sen, mitä ei koskaan saisi tehdä. Herätin miehen typerällä kysymyksellä.
”Kulta, nukutsä?” (TOTTA KAI SE NUKKUU – kuorsaus kuului)
”Mitä, mitä?!”, Joel-parka pomppaa ylös, kun kuvittelee että vauvalla on jotain.
”Ei mitään hätää, Silva nukkuu nätisti, mutta mä en saa unta.”
”No mitä, miksi?”
”No kun että oonkohan mä ärsyttävä?”
(hetken tauko)
”Kulta, kello on viisi aamulla ja mulla on huomenna töitä ja mä en nyt pysty käsittelemään tällaista asiaa.”

Apua, minä OLEN ärsyttävä.

Mutta minun pääpahvilaatikkoni on ollut 34 vuotta ihan järjestyksessä: täynnä suorittamista ja tärkeitä arkiasioita. (no okei välillä adrenaliinintäyteisiä reissuasioitakin) Enkö nyt saisi olla vapaasti pehmytpäinen tämän hetken? Jos LUPAAN, että vuoden päästä pystyn keskustelemaan muustakin kuin kakkavaipoista. Tai hmm, jos edes lupaan yrittää?

uni.jpg

Muun perheen nukkuessa äidillä on tärkeitä ärsyttävyysasioita mietittävänään.

Ymmärrän hyvin, että äitiysjutut saattavat ärsyttää – ja myönnän, että joskus ne ärsyttivät minuakin. Pitkään kuvittelin, että minustakin tulee vapaaehtoisesti lapseton. Itse asiassa siihen asti, kun yli kolmekymppisenä tapasin oikean ihmisen, Joelin, ja yhtä äkkiä ajatukset puutalosta ja siellä asuvasta onnellisesta perheestä alkoivat pompsahdella alitajuntaani.

Exäni ystävät saivat babyboomin vajaa kymmenen vuotta sitten, ja silloin lisääntyminen oli omassa päässäni ehkä kaukaisin mahdollinen ajatus. Muistan hyvin ärsyyntymiseni, kun en voinut (eikä tehnyt edes mieli!) osallistua raskaus- ja vauvakeskusteluihin millään tavalla. Varmasti pyörittelin silmiäni, ehkä sanoin joitain kärkeviä kommenttejakin.

Nyt ne babyboomin ensimmäiset ovat Facebook-kuvien perusteella suloisia, toimeliaita koululaisia. Ja minä pyydän vilpittömästi anteeksi suvaitsemattomuuttani.

Koska sitähän se on: suvaitsemattomuutta. Jos ei ymmärretä toisen elämänvalintoja. Joko lapsettomuutta tai lapsellisuutta. Kaupungissa asumista tai maalaisuutta. Uskontoa tai uskonnottomuutta. Ja niin edelleen. Tuntuu, että kyse on samasta keskustelusta, teema vain muuttuu. ”Minua ärsyttää, kun sinä olet erilainen kuin minä”.

Alun perin tulin kirjoittamaan tätä tekstiä aamuyöllä. Ajattelin, että saan paremmin unta, kun olen purkanut ajatukseni ulos. Kuulin kuitenkin yläkerrasta vauvan käninää ja palasin takaisin makuuhuoneeseen. Otin kopasta Silvan syliin ja ajattelin, että oih – meillä on tässä ihana äiti-lapsi -hetki käsillä, ei tässä nyt ärsyttävyydet paljon paina.

Silloin Silva oksensi päälleni.

Tätä se on. Äitiys. Äitinä olemisen opetteleminen. Toivottavasti ymmärrätte.

ps. Saanhan olla ihan vapaasti oma ärsyttävä itseni täällä pienessä Puutalobaby-maailmassani? Pliis?

Kommentit (10)
  1. Meni ehkä vähän mun pointti ohi, mutta musta on ollut kiva kuulla mitä sillä äidille itselleen kuuluu. Jos se vaikka sanoo että hitto kun en ehdi ees tukkaa pestä, niin siinä vois vaikka sitten tarjoutua lapsenvahdiksi että äiti saa saunoa. Mutta mistä noita tietää kun sitten saa kuulla sen että onko tullut millaista eritettä mistäkin päin lasta. 🙂

  2. Musta on myös kummallista millaisia vaatimuksia äideille asetetaan. Siis hyvänen aika. Se toukkahan on täysin susta riippuvainen. Kai se nyt on suht normaalia että omat kuulumisetkin liittyvät aika tiukasti siihen vauvaan! En vaan tajuu. Painoin kyllä sydän-nappia Viprin kirjoitukselle myös, oli siinä osuvia juttuja. Mutta toisaalta tämä debiili äiti -keskustelu alkaa mennä osin ihan älyttömäksi puolin ja toisin. Millaisista arjen tapahtumista ja sosiaalisista kuvioista tämä keskustelu kumpuaa? Se kiinnostaa mua. Että onko ihmisillä ihan oikeesti lähipiirissään ihmisiä jotka Virpin sanoin konttaavat lattialla aivokuolleina kymmenen vuotta. Jos noin, oon missannut jotain. Itsekin kyllä kirjoitin taannoin vähän äitiyskeskusteluun liittyen

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *