Jos joulurauhaa ei tullutkaan

Nyt on se aika, kun blogit täyttyvät toinen toistaan hurmaavammista joulukuvista ja -tunnelmoinneista. Ihanaa.

Mutta mitä jos joulu ei ollutkaan rauhainen ja onnellinen? Mitä silloin sanotaan? Ollaanko ihan hiljaa vaan? Vai otetaanko lähikuva kimaltelevasta kuusenkoristeesta ja annetaan olettaa, että ah – meillä kaikilla oli niin mukavaa…?

Vai sanotaanko ihan suoraan vaan ääneen, että voi kamalaa. Ei enää koskaan.

Että ei ollutkaan lokoisaa, rentoa saatikka mukavaa. Saako niin edes sanoa ääneen – omassa blogissa tai vaikka työpaikan ruokapöydässä? Onko se niin rumasti sanottu, että mieluummin pitää olla hiljaa?

*******

Näin jälkikäteen ajateltuna sitä tajuaa, että koko oma ennakkokuvitelma oli tietysti läpikotaisin väärä. Nykyisin kun sitä elää jotenkin tällaisessa omassa onnellisuuskuplassa, jossa perhe-elämä on lämmintä ja läheistä. Halitaan ja pusitaan jatkuvasti, ja tirppakin on kuin itsestään oppinut sanomaan joka päivä ”huomenta kulta” ja ”hyvää yötä, rakas”.

Sitten sitä jotenkin virheellisesti kuvittelee, että kun itse on näin onnellinen ja tasapainoinen, myös muun maailman täytyy olla muuttunut niiden vuosien aikana, kun itse on ollut ne joulut poissa. Mutta kun menee takaisin… Kaikki on niin kuin ennen. Miten kuvittelinkaan muuta? Räyhäämiseen taipuvaiset ihmiset räyhäävät (viimeistään, kun jouluruoat on nautittu) ja kaunaiset ihmiset eivät pysty kätkemään kaunaansa.

Tietysti sen on jo vuosien varrella oppinut tietämään faktana ja elämään sen asian kanssa. Se on helppoa, kun vuosia on vierinyt ja kaikki tuntuu olevan niin kaukana-kaukana-kaukana menneisyydessä. Mutta kun palaa takaisin, kokee sen kaiken taas tunnetasolla. Että miltä se oikeasti tuntuu.

Todella todella surulliselta.

On kaikki niin kuin ennenkin.

*******

Paitsi ei aivan kaikki. Kun makasin jouluyönä hereillä surullisena ja syvästi pettyneenä, tajusin yhden asian. Siinä minun vieressäni nukkui minun ihan oma perheeni. Joskus minulla ei ollut sellaista, olin ihan yksin. Joskus vuosia-vuosia sitten makasin valveilla jouluyönä enkä voinut kertoa kenellekään, miltä minusta tuntuu.

Nyt voin.

Ja se on aivan älyttömän onnellista.

*******

Vaikka jouluyönä ainoa mieleen tullut joulua kuvaava sana oli katastrofi, näin jälkikäteen pystyy jo ajattelemaan, että kuitenkin yksi (ja tärkein) asia onnistui aivan hurjan hyvin. Silvalla oli kivaa – tirppa rakastaa Ämmiä ja sai taas viettää ihanaa aikaa isoäidin kanssa. Ja sai vihdoinkin nähdä ensimmäistä kertaa, missä Ämmi asuu.

Siksi sinne kyläilemään mennään aivan sataprosenttisen varmasti toistekin.

Ei kuitenkaan joulupöytään. Jatkossa meidän pieni perheemme luo aivan omat jouluperinteensä, joissa kukaan ei huuda tai ole toiselle ikävä. Muistan vielä, miltä tuntui kasvaa riitelevien aikuisten varjossa. Teen kaikkeni, että meidän omat lapsemme eivät koskaan joudu kokemaan samaa. Se jouluperinne ei siirry eteenpäin.

*******

Toivon, että teistä mahdollisimman monella oli onnellinen joulu. Ja annan virtuaalihalaukseni niille, joilla niin ei ollut.

Kommentit (45)
  1. Luin vasta nyt näitä loppuvuoden julkaisuja. Minä olen tähän asti pitänyt sitkeästi kiinni omista mielikuvistani, joissa joulu on perheen kesken onnentäyteinen ja lämminhenkinen juhla. Tänä jouluna tipahdin kuvitelmistani, kun jouluyötä vasten kuuntelin uusperheeni tappelevan keittiössä viinin avustamana. Toisten naamoille syljettiin kamalia asioita, vanhoja kaunoja ja väärinymmärryksiä, mitä ikinä mistä saa väännettyä eripuraa. Oli pakko myöntää siinä oman lapsen vieressä rauhallista unta kuunnellessa, että meidän lapsuuden/uusioperheen juhlapyhät ovat olleet aina samanlaisia. Otetaan tarkotuksella liikaa alkoholia ja aletaan soittamaan suuta, pahimmillaan mätkitään humalaisen tarkkuudella omaa perheenjäsentä pataan, tehdään seiniin reikiä, itkeä tyrskitään aamuyöhön asti, paiskotaan ovia, lähdetään yöhön takki auki.

    Lapsenomainen lojaaliuteni koki kovan kolauksen ja hyvä niin; minun tehtäväni on nyt suojella omaa lastani vastaavalta. Tästä lähtien vietämme juhlapyhät omassa kodissamme kolmihenkisen, maailman rakkaimpien ihmisten pienen ydinjoukon kesken. Minun ei 30+ -vuotiaana tarvitse enää paikkailla lapsuuteni traumoja tai uskoa lapsen lailla parempiin juhlapyhiin.

    Tiedän, että tulen haikeana muistamaan ensi jouluna lapsuuteni täydellisiä jouluja, mielikuvia joita olen itselleni väkisin syöttänyt. Mutta ensi jouluna tulee olemaan myös ihan varmasti joulurauha meidän kodissa, hipsutellaan villasukissa kaikki pyhät läpi tai loikoillaan etelän lämpimän auringon alla.

  2. Tiedän valitettavasti mistä puhut ja propsit siitä, että kerrot siitä täällä! Kannatan ehdottomasti, että alatte viettää omanlaistanne joulua, oman pikkuperheen kesken. Me ollaan tehty niin jo kaksi joulua ja aiettä miten ihanaa on ollut! Toki siinäkin on riskinsä, että joku pahoittaa silti mielensä, koska onhan se nyt ennenkuulumatonta että lähes nelikymppiset lapset kehtaavat viettää joulua omassa kodissa ;).

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *