Joulutylsimys, osa 2

Rakas salainen joulupostiystäväni. Anteeksi.

Yritin tehdä tästä postauksesta sellaisen hienon inspiraatiokuvasysteemin, jollaisella muutkin joulupostitempaukseen osallistujat ovat kertoneet omista mielenkiinnon kohteistaan. (esim. Mindekan hieno postaus) Eli sellaisen, jolla voisin vinkata salaiselle kirjeystävälleni, että mistä oikein tykkään.

Äh. En onnistunut. Kahden googlaussession jälkeinen tulos oli vain ontto olo ja tämä:

tyttokylmanmaan_pollo.jpg

kuva: Tyttö kylmän maan -blogi

Hienohan se on. Eikä minulla ole avaimenperää. Mutta ihan oikeasti en vaan keksi mitään-mitään-MITÄÄN muuta, mitä tarvitsisin tai haluaisin.

Inspiraatiokuvien tarkoitushan tietysti olisi vain vihjata lahjansaajan mausta – ei välttämättä suoraan antaa ”hanki tämä” -vihjeitä. Mutta silti alkoi heti ahdistaa. Jos laitan tähän kauniita kuvia värikkäistä ihanista-ihanista esineistä, lähteekö salainen ystäväni kauppaan jouluruuhkassa mielessään ”täytyy ostaa jotain oranssia” -ajatus. Apuaaaah, eiiiih! Mulla on kaapit tavaroita täynnä!

Ja kappas, yhtä äkkiä muistin taas yhden uuden syyn sille, miksi olen joulutylsimys. Suurin osa kaapinpohjien käyttämättömistä tavaroistani on nimenomaan paljastunut kauniiden joululahjapapereiden sisältä. Mukanaan ne ovat tuoneet aivan varmasti kauniita ajatuksia sekä antamisen ja saamisen iloa. 

Mutta ”lahjailon” jälkeen ne ovat kuitenkin olleet vain tavaroita, joita en ole itse hankkinut (jos olisin oikeasti halunnut sellaisen, olisin itse käynyt ostamassa sen jo ennen joulua) ja joilla ei ole minulle mitään käyttöä.

Kynttilänjalkoja. Kynttilöitä. Kynttilällä lämmitettävä ruoanlämmitinsysteemi. Peugeotin pippurimylly. Koriste-esineitä. Pöytäliinoja. Jopa kokonaan lukematta jääneitä kirjoja. Ihan älytön määrä käyttämätöntä tavaraa, joita ei kuitenkaan omatunto anna periksi myydä tai lahjoittaa eteenpäin.
(Joel repesi nauruun tämän kohdan lukiessaan – meillä oikeasti on kaapissa kaikki nuo esineet. Ja oi niin paljon muuta)

Aaaaaaaaaaaaargh en haluakaan mitään!

Olen maailman paskin salainenjoululahjablogipostiystävä.

*******

Mutta kuitenkin: minähän rakastan tavaroita. Sellaisia, jolla on tunnearvo. Posion-mummin rukkia, toisen mummolan maitotonkkaa. Intiasta ostamiani sari-kankaita. Matkoiltani tuomiani rinkassa raahattuja buddhia ja hindujumalia. Kaikkea sellaisia, jotka merkitsevät minulle jotain.

Mutta googlen kuvahausta ei löydy inspiraatiokuvaa, joka viestittäisi ”kristalle merkityksellinen asia”. Eikä kaupasta. Miten antamattomalla lahjalla voisi olla tunnearvo ennen kuin se on annettu ja merkitys syntynyt? Miksi joku koriste-esine on jäänyt kaapin pohjalle ja toiseen taas syntynyt tunneside?

En tiedä. Aaaaaaaaargh!

*******

Okei, yritän rauhoittua. Eli:

Arvostan ainakin itse tehtyjä asioita. Jos ne ovat hienoja, niin oi miten hienoa. Mutta jos ne on äherretty ”iik en osaa yhtään mutta teen parhaani sinne päin”, tykkään niistä luultavasti vieläkin enemmän. 

Mutta, rakas blogiystäväni: jos edes ajatus virkkuukoukusta ahdistaa sinua sadasosankaan sen verran kuin esimerkiksi eräs sosekeissi erästä purkkiruokaäitiä, niin oikeasti: heitä se bambupuikkopaketti mäkeen (varovasti – ne ovat yllättävän teräviä) ja unohda koko juttu.

Jos olet jonkin asian nähdessäsi tullut ajatelleeksi minua, se on varmasti Juuri Oikea Joululahja minulle. Siinä tapauksessa – kaunis kiitos jo etukäteen!

*******

Ja sitten se asia, jonka olisin halunnut sanoa jo alussa, mutta en kehdannut:

Tämä nyt varmasti rikkoo kaikkia ”älä hukkaa itseäsi äitiyteen” -sääntöjä vastaan. Mutta ihan rehellisesti sanottuna ilahtuisin varmasti kaikkein eniten, jos lahja olisikin Silvalle. Minulla on ollut 35 vuotta aikaa täyttää elämäni tavaralla, Silva on vasta alkumetreillä.

Oikeasti ajattelin tuon avaimenperän kohdallakin, että hitsi jos sen sisään saisi kulkusen, siitä tulisi ihana helistin Silvalle. Vauvan ilo uuden esineen tarkastelussa on jotain sellaista, joka välittyy sataprosenttisena suoraan äitiinkin.

Yksi oikea joululahjavinkki siis (sen virkatun kulkushelistimen lisäksi):

Jos teillä on joku ihan vauvan ykköslempparilelu, kääri pakettiin Silvalle samanlainen. Hei eikös se olisikin kaunis ajatus? Aina sillä lelulla leikkiessämme muistaisimme, että juuri teillä leikitään tällä samalla lelulla. Ja kappas: maailmaan syntyi juuri tunnearvo!

(myös paketillinen leivinpaperia kelpaa ihan erinomaisesti, omamme alkaa olla jo lopussa)

Kommentit (10)
  1. Pippurimylly mallia pippurimyllyjen mersu etkä sinä ”tiedä” mitä sillä tehdään? Mahtaa olla mautonta ruokaa.

    1. Mä en tykkää mersuista. Mä poljen mieluummin jopoa.

  2. Tää on kyllä vaikea aihe – niin saajana kuin antajanakin. Myönnän, että niiden lahjojen saamiseen liittyy yhä lapsenomainen innostus ja jännitys. Etenkin jouluna. (Tosin eipä mulle pahemmin muulloin enää lahjoja herukaan.) Mutta. Valitettavasti siihen rinnalle on alkanu tulla välis just se pelko, että mitähän sieltä paketista tulee, mikä tuntuu kauhean kiittämättömältä ja no elitistiseltäkin. Onhan se nyt melkoinen vaurauden merkki, että ne lahjat tuntuu usein turhakkeilta nurkissa. Silti etenkin pehmeät paketit nostattaa (taas) karvoja pystyyn, kun toisten ostamat vaatteet nyt vaan kerta kaikkiaan ei useimmiten tunnu omilta.

    Onneksi nuo lahjat on tosiaan viime vuosina vähentyny selvästi, ja loputki virrat ohjautunu/ohjautumassa lapsen suuntaan. Iteki pyrin antamaan lahjat pikemmin kuluvina ruokalahjoina tms., jos en tarkalleen tiedä toivetta, tai sit ihan rahana lapsille, jos keräävät jotakin tiettyä esim. puhelinta varten.

    ps. Joulu todella tuntuu enemmän joululta tuon pikkupirpanan kanssa: joulukoristeita on alkanu 10 vuoden hiljaiselon jälkeen taas ilmestyä omaankin kotiin, ja tänään leivottiin yhdessä pipareita.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *