Kaksi pientä lasta – kuinka selvitä?

Minulta pyydettiin jo noin vuosi sitten ensimmäisen kerran juttua aiheesta ”kahden vuoden ikäero – plussat ja miinukset”.

En ole (tätä ennen) kirjoittanut juttua. Arvaatteko, miksi?

kahden vuoden ikäaero.JPG

On ollut aikoja, jolloin en yksinkertaisesti ole saanut yhtä ainoaa pluspuolta mieleeni. En miettimälläkään. Muuta kuin sellaisen epämääräisen ”sitten myöhemmin niistä on toisilleen seuraa”. Mikä on tietysti ihan totta. Mutta niinä vaikeimpina hetkinä tuo ajatus on lohduttanut suunnilleen yhtä paljon kuin avokämmenen läpsy naamaan. Että ”juu juu sattuuhan tää, mutta onneks ei sentään silmään osunut”.

Joo, on olemassa tietysti niitäkin, joille kahden pienen lapsen yhtäaikainen hoitaminen on… no, lastenleikkiä? Kommenttiboksissa heitä olen tavannut, live-elämässä en yhtä ainutta. Itse asiassa live-elämässä (ja voitte uskoa, että leikkipuistoympyröissä olen jutellut aiheesta aika monen kanssa) sitä vaan enimmäkseen huokaillaan, että ”on tää hullua” ja siihen perään, että ”kyllä tää joskus varmasti helpottaa ehkä joo niin toivottavasti ainakin”. Ja seuraavaksi aletaan laskea viikkoja puolison lomaan tai muuhun välietappiin, jonka ajattelu auttaa tsemppaamaan päivästä toiseen.

Nyt Silva on kolme vuotta ja kaksi kuukautta. Seela on vuoden ja kaksi kuukautta. Ja nyt olen niin rohkeareipashullu, että sanon sen ääneen (silläkin uhalla, että ääneen sanominen aina muuttaa tilanteen): nyt on se aika, jolloin tämä on helpottanut.

Nyt on niiden plussien aika. Miinukset ovat enää muisto. Tuore muisto, mutta mennyttä aikamuotoa. Imperfekti. Heippa sinne menneisyyteen, häh häh hää täällä sitä reteesti ollaan nykypäivässä!

siskot istuu.JPG

Puutalossa ei asu enää kahta vauvaa. Tai vauva ja napero. Vaan kaksi naperoa, jotka ovat kasvaneet yhteen – kasvaneet toisiaan yli kaiken rakastaviksi ja fanittaviksi paidaksi ja pepuksi. Siskot. Rakkaat. Ystävät.

Kaksi pientä tyttöä, jotka todella leikkivät yhdessä.

Kun Silva laittaa tanssimekon päälle, käy Seela hakemassa toisen mekon ja haluaa sen ylleen. Sitten jompi kumpi käy laittamassa musiikin päälle. Tanssivat yhdessä. Joka päivä.

tanssimekot lapselle.JPG

Pakahdun rakkaudesta.

Viimeksi muutama päivä sitten (hitsi en löydä enää kommenttikohtaa!) minulta kysyttiin vinkkejä mahdollisesti kahden pienen lapsen hoidosta selviämiseen. Tajusin, että minullahan on yksi vinkki. Se on ehkä vähän kummallinen ajatus; katsotaan, osaanko pukea sen sanoiksi.

Se on: selviä.

Öööö okei yritän ehkä vielä vähän selkeämmin sanoa sanottavani.

pyöräilykypärä lapselle.JPG

Nyt (jälkimmäisen) vauvavuoden jälkeen sitä tajuaa niii-iiiin selkeästi, että kyseessä oli todennäköisesti ainutkertainen poikkeustila. Tuplapoikkeustila. Jos siis ei aio näitä lapsia ihan jatkuvasti maailmaan punkea. Mutta että kaksi pientä lasta yhtä aikaa. Onhan se nyt oikeasti ihan hemmetin raskasta, etenkin jos homma ei suju niin kuin Strömsössä – vaikka jos toinen (tai molemmat!) on suuritarpeinen tai jopa erityislapsi, tai jos esiintyy mustasukkaisuutta, sairastelua, vaikeaa tahtoikää, koliikkia, uniongelmia, mitänäitänyton. Tai vaikka ei olisikaan; jo vain pelkästään se, että on kaksi pientä lasta ja kahden pienen lapsen tarpeet.

Ihan samaan tapaan kuin paraskaan neuvolavalmennus ei voi valmentaa lapsetonta ennakolta tuntemaan, millaista se elämä vauvan kanssa sitten oikeasti on. Ei myöskään mikään ennakkoajattelu voi ihan oikeasti kertoa, millaista se arki kahden kanssa on. Tiedättekö – silleen tunnetasolla.

Mutta joo. Pointti: poikkeustila. Ohimenevä tila. Ja poikkeustilanteeseen tarvitaan tietysti ratkaisu, minkä avulla siitä selvitään yli. Joillekin se voi olla ihan pelkkä sisu. Meillä se oli se kahden vanhemman kotiin jääminen (siitä täällä). Moni vastaavantyyppisessä tilanteessa on vaikkapa laittanut vanhemman lapsen hoitoon.

Oikeastaan aika sama, mikä se oma selviytymistapa on. Kunhan perhe yhdessä päättää, että me kuulkaas selvitään tästä. Että tämä ei ole ikuisesti näin, vaan me mennään tämän yli ja joskus me muistellaan tätä aikaa ja nauretaan sille, miten pähkähullua se oli. Ehkä vuodatetaan muutama nostalgiakyynelkin.

Että me rakastetaan toisiamme ihan h*vetin paljon ja me tehdään kaikkemme, että meidän koko perhe on onnellinen. Että auta sinä minua niin paljon kuin pystyt, niin minä autan sinua niin paljon, kuin ikinä kykenen. Yhdessä. Että yhdessä me hoidetaan tää homma – ja sitten on elämässä se hetki, kun tajuaa, että näin tämän piti olla.

siskot mekot.JPG

Että tämä on meidän perhe, nämä neljä ihmistä tässä. Nuo kaksi lasta tasan kahden vuoden (no: yhdeksää tuntia vaille tasan) ikäerolla ovat ne meidän tytöt. Siskot, jotka rakastavat toisiaan.

Ja me selvittiin.

Kappas, kesäkin on.

Onko tässä mitään järkeä, saiko kukaan kiinni ajatuksesta?

Jos sai, heheh pointsit vaan sulle.

20150607_210849.JPG

Että ei tämän tarvitsekaan olla helppoa. Ei se ole. Se on rankkaa ja ihan pähkähullua. Eikä sen tarvitse olla vaaleanpunaista onnenhötteröä tai ”parasta aikaa elämästä” ja ”nauti, kun lapset ovat pieniä” -jaba-jaba-jaa. Ei kannata pettyä, jos se onkin vaan ihan perseestä. Koska sitä se voi olla (ja on), välillä ainakin: ihan perseestä. On ihan perseestä, kun molemmat lapset itkevät ja kiljuvat, ja että vaikka tekee kaikkensa niin paljon kuin kykenee ja ehtii, ei pysty olemaan riittävästi kaikille.

Ihan perseestä.

Epäonnistuminen se ei silti ole.

Koska sitten jossain vaiheessa tulee se hetki, kun tajuaa ihan kristallinkirkkaasti, että se kaikki on ollut sata tuhat miljoona ääretönprosenttisesti sen arvoista. Että kahden vuoden ikäero oli meille just se hyvä.

Ei mulla ehkä ole muuta sanottavaa.

Kuin että selviä.

 

PS. Hyviä ja huonoja hetkiä kahden lapsen kanssa aiemmin mm.
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/no-mitenkas-paiva-mennyt
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/arki-yllatti-puutaloasujat
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/eka-kerta
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/kaksi-vauvaa
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/siskot-3-kk
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/sata-plus-sata-plus-sata
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/kakakakakakakaka
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/se-hetki-jolloin-molemmat-nukkuvat
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/5-1-kertaa-toisen-kanssa-toisin
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/arkiviikko
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/ikuinen-marraskuu
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/ennakkotiedoista-poiketen
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/pikkulaakari
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/yhteisia-leikkeja-melkein

Kommentit (66)
  1. Kiitos tästä postauksesta ja mielenkiintoisesta keskustelusta myös kommenttiboksin puolella. Jäin asiaa siinä määrin intensiivisesti miettimään että kirjoitin omaan blogiini samasta aiheesta. 🙂

  2. Mun on pakko sanoa näin itse lapsettomana, mutta isosiskona (itse 27, pikkuveli 25 ja pikkusisko 23), noille ”onhan niistä sitten seuraa toisilleen pienellä ikäerolla” -kommentoijille, että sekin riippuu tosi paljon lapsista itsestään sekä vanhemmista. Vaikka mulla ja pikkuveljellä on pieni ikäero, ei meistä ikinä tullut kavereita. On ollut varmaan rankkaa vanhemmille, kun ei olla ikinä tultu toimeen ja aina pelkästään tapeltu. Ja siihen soppaan vielä se sisko vauvana ja meidät vanhemmat otettiin pois päiväkodista siskon vauvavuoden ajaksi… En halua edes ajatella, mimmonen härdelli se on ollu. Nyt sit taas mun pikkusisko on mulle tosi läheinen, vaikka meillä on melkein viisi vuotta ikäeroa. Ollaan kuin samasta puusta veistettyjä, tajutaan toisiamme puolesta sanasta ja niin se on aina ollut. Omalla kohdalla siihen on todellakin vaikuttanut se, että sisko todella on niin paljon nuorempi, ollaan saatu käydä omat ikä- ja kehitysvaiheemme rauhassa läpi, kun ollaan niin eri-ikäisiä.

    Että vaikka parhaassa tapauksessa käy niin kuin Silvan ja Seelan tapauksessa ja se pieni ikäero on lopulta pelkästään rikkaus, ei se aina mee niin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *