Kaksistaan

Parisuhdeaika – niin mmmmmitä se oikein olikaan…?

Viimeisen vuoden aikana olemme Joelin kanssa olleet ihan kokonaan kaksistaan about neljä kertaa. Kahdenkeskeisille treffeille meno kun edellyttää nykyisin vielä toistaiseksi kahta lastenhoitajaa.

Useammankin kerran on käynyt niin, että vaikkapa joku ystävä kysäisee minulta, että ”no entä mitä Joelille kuuluu?”. Voisin vaikka vastata yleisesti, että ”hyvää” tai keksiä jotain ”no se on viihtynyt kyllä kotona ja opinnotkin ihan etenee” -seliseliä. Tiedättehän; sellaisia tyhjiä sanoja ilman sen kummempaa sisältöä. Mutta jos rehellisesti sanon, niin vastaus kuuluu: ”mä en tiedä”. Kai sille jotain kuuluu? Enpä ole viime aikoina juuri ehtinyt kysyä.

Kahdestaan me kuitenkin ollaan lasten nukkuessa päiväunia melkein joka päivä. Silloin ollaan kuitenkin useimmiten mallia ”paikalla mutta ei läsnä”. Minä useimmiten bloggaan ja Joel tekee opiskelujuttuja.

Mutta nyt! Rasti seinään! Katsokaa, mitä me tehtiin:

20150420_150217.JPG

Kun lapset nukkuivat päikkäreitä, me löhöttiin yhdessä sohvalla ja katsottiin yhdessä Better Call Saul:ia.

Kun jakso loppui ja tajusimme, että me tosiaan juuri katsoimme kokonaisen tv-sarjajakson ilman yhtä ainoaa keskeytystä, niin… huh huh. Vaikea kuvata sitä tunnetta. Ehkä tiedätte, mitä tarkoitan.

Olimme tästä uudesta elämänulottuvuudesta niin hullaantuneita, että teimme illalla jotain aivan posketonta: nousimme vielä sängystä ylös lasten nukahdettua katsomaan yhden jakson vielä Game of Thronesia. JA! Mä join kaksi pientä siideriä.

Kotiäidin ja -isin villeysasteikolla tämä vastaa nyt ainakin viisiä kesäfestareita parikymppisenä.

Paitsi että Joel ei ole koskaan käynyt festareilla.

Mutta joo – tajusimme siis, että me ei olla kahteen vuoteen tehty tuota. Siis noustu vielä valvomaan lasten nukahdettua. Joskus Silvan ollessa vauva niin tehtiin vakituisesti, mutta Seelaa odottaessa raskausväsymykseni kaatoi minut sänkyyn jo Silvaa nukuttaessa, ja se tapa jäi vähän niin kuin päälle. Ja totuuden nimissä tuon levotonunisen pikkusiskon maailmaantulon jälkeen kaikki nukkumistunnit ovat olleet tässä talossa niin arvokkaita, että niitä ei ole halunnut uhrata minkäänlaiselle valvomiselle.

Vaikka olihan se aika huikeaa olla valveilla ihan aikuisten kesken. Wou.

Uudesta vapaudentunteesta hullaantuneina teimme täten päätöksen, että ainakin pari kertaa viikossa käytämme lasten päikkäriajan kahdestaan olemiseen. Siis ihan oikeasti silleen läsnäolon tasolla – en tarkoita tässä siivoamista tai netissä ajelehtimista.

Niin että jos multa ei joskus kuulu bloggausta, niin mä oon kuulkaas tuolla sohvalla pussailemassa. Sori.

Kommentit (29)
  1. Tässäpä aihe, josta olen tainnut kirjoittaa omassa blogissani aika paljon. Myös siitä etääntymisestä…

    Mulla on ollut monta sellaista vaihetta, että olen kaivannut paljon enemmän omaa, yksinäistä aikaa kuin parisuhdeaikaa.

    Mutta joo, kai se on vähän niinkin, että joku kahdenkeskinen tiimihenki ja lämpö vanhempien välillä olisi hyvä vallita. On se lastenkin etu. Kuka sitten milläkin tavalla pitää sellaista yllä… Toiset kaipaa kynttiläillallisia ja etelänmatkoja, toisille riittää arjen katseet, tsemppipeukut, pusut ja halaukset.

    Me on käyty kahdestaan syömässä, leffassa, keikoilla, pienillä viikonloppumatkoilla ym. aina. Siis noita ensin mainittuja on ollut ehkä neljä viisi kertaa vuodessa ja reissuja ehkä kerran vuodessa tai joka toinen vuosi. Lisäksi meidän lapset on oppineet kaikki aika pieninä nukahtamaan itsekseen, joten iltaisinkin yhteistä aikaa on ollut pääsääntöisesti se pari tuntia, jos jompikumpi ei ole ollut töissä. Lapsia on kolme kappaletta.

    Vaikeuksia ja kriisejä ja viileitä aikoja on parisuhteessa ollut näistä yhteisistä puuhista huolimatta. Että ei se yhteinen aika aina kaikkea pelasta. Mutta ehkä olisi mennyt vieläkin huonommin ilman noita kahdenkeskisiä juttuja.

  2. Kun meidän kuopus syntyi, vuosi ja kolme kuukautta esikoisen syntymän jälkeen, viisas neuvolalääkäri sanoi että te selviätte varmaan helpommalla jos asennoidutte nyt vähäksi aikaa niin, että teidän kahdenkeskinen aika on nelinkeskistä aikaa. Meillä ei ole isovanhempia tai muita sellaisia läheisiä, joille pienen vauvan olisi helposti voinut pienen isosiskon kanssa jättää, ja mies oli töissä toisella paikakunnalla.

    Asennoiduttiin niin, ja se toimi kerrassaan hyvin. Kunnes lapset kasvoivat sen verran että sitä kahdenkeskistäkin taas rupesi olemaan. Silloin tällöin, ei nyt hurjan usein, mutta välillä kokonaisten mummolaviikonloppujen verran. Lapset siis nyt 3 ja 4. Tää toimii hyvin nyt näin. Kahdenkeskinen aika on tärkeää, mutta se kahden ihan pienen lapsen kanssa eläminen on kyllä sekä omasta että monen muun kokemuksesta sen sorttista survival-meininkiä että siinä ei ihan ekana tule mieleen mikään parisuhde. Vaikka varmaan pitäis. Mutta selviää se suhde siitä hetkestä ilman suhdeaikaakin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *