Kuka olin kolme vuotta sitten?

Laura de Lille kysyi eilen blogissaan, kuka olit kolme vuotta sitten.

Hehe, kolme vuotta, eihän se ole aika eikä mitään – tämä oli ensimmäinen ajatukseni. Mutta sitten; kolme vuotta? Niin, kolme vuotta sitten.

Itse asiassa tasan kolme vuotta sitten odotin Silvaa ja olin reppureissulla Vietnamissa. Ajattelin kolmen vuoden takaista itseäni. Avasin tietokoneelta kuvat. Niin. Ehkä minulla olisikin sinne Halong Baylle jotain terveisiä annettavana.

kopioSDC12900 – Kopio.JPG

Jännä. Kun selasin juuri tämän nimenomaisen reissun kuvia itsestäni, ne näyttivät jotenkin oudon… …surumielisiltä. En kuitenkaan muista olleeni mitenkään surullinen. Uuden kynnyksellä kyllä. Eikä olo tainnut olla (reissun päällä olemisesta huolimatta – yllättävää!) mitenkään euforinen: jee jee jee meille tulee vauva. Joo ei.

Eniten ehkä arvelutti. Mihin tässä on tullut päänsä pistettyä? Onko minusta tähän?

Mitä jos minusta tulee ihan paska äiti ja onneton ja elämäni oli nyt tässä ja kaikki kiva on ikuisesti ohi?

kopioSDC12775 – Kopio.JPG

Kolmen vuoden takainen minä oli lähtenyt tuolle reissulle akuutissa stressitilassa. Työasiat aiheuttivat vielä paineita; suht uusien työkavereiden (olin juuri saman talon sisällä vaihtanut työtehtäviä ennen raskaaksi tulemista) reaktiot jännittivät.

Raskaus oli alkanut niin pian, että en edes ollut varma, että haluanko minä.

Peruutusnappia ei kuitenkaan ollut.

kopioSDC12818 – Kopio.JPG

Kun muut kuulivat raskaudesta, sain usein ”ihanaa ihanaa ihanaa, pian pääset haistelemaan vauvan varpaita” -kommentteja.

Öööö. Varpaita? Onko pakko? Lähestymistapani oli enemmän sellainen käytännönläheinen ”no kertokaa nyt sitten, millainen turvakaukalo meidän kannattaa ostaa.” En osannut puhua ”vauvaa”.

Vauvakuumetta en ollut koskaan sairastanut (siitä täällä).

Heh joo oikein megaäiti tulossa siis. Äidiksi minä – ehkä maailman epä-äidillisin ja epäpullantuoksuisin ihminen. Voi perse. Mä oon tottunut kipittelemään korkkareissani ja tekemään tasan niitä juttuja, joita haluan (okei ja töitä. paljon). Viikonloppuna nukkumaan päikkärit ja välipäikkärit. Elämään nuudelilla ja siiderillä. Tilaamaan baarissa fisuja puoli tuntia ennen pilkkua.

En ole ikinä vaihtanut vaippaa tai edes pitänyt vauvaa sylissäni. (eiku oonpa: kerran paniikissa yhden kuvanottamisen ajan!)

Ei ihmekään, että hyppy tuntemattomaan hieman arvelutti.

kopioSDC12926 – Kopio.JPG

Kolmessa vuodessa on tapahtunut ihan hurjasti.

Lapsettomasta yksin asuvasta punavuorelaistytöstä kahden lapsen äidiksi ja vaimoksi.

Niin paljon onnea ja rakkautta, että mikään mikään mikään silloin kolme vuotta sitten ei olisi voinut saada minua ymmärtämään sitä. Käsityskykyni ei vaan olisi riittänyt tajuamaan sitä onnen määrää.

Ja muutoksen.

kopioSDC12830 – Kopio.JPG

Olen niin onnellinen siitä, että sitä peruutusnappia ei ollut.

Rakastuneesta parista on tullut rakastunut lapsiperhe.

krista ja joel.JPG

Kuluneet kolme vuotta ovat ihan varmasti muuttaneet minua. Noin niin kuin ihmisenä.

Tai vielä todennäköisemmin ne ovat niitä joitain ihan minun omia piilossa olleita piirteitäni, jotka viime vuosina ovat päässeet paremmin esiin.

kopioSDC13103 – Kopio.JPG

He he ja tässä vaiheessa tämä bloggaus uhkaa mennä ihan perseelleen – yritän nimittäin tässä saada päähäni joitain näitä uudenlaisia pintaan nousseita piirteitä, mutta tyhjää vaan lyö. 

Ensin meinasin sanoa, että nykyään on ehkä enemmän jalat maassa. Ha ha, no ei ole.

Tai että olen stressittömämpi. No ajoittain. Ajoittain taas en todellakaan.

Olen oppinut ottamaan rennosti. Usein. Joskus. Joitain asioita Ehkä. Toisia asioita taas en ollenkaan.

Äh. Enemmän nämä ovat varmaan sillen jotenkin vaihteluita elämän jatkumolla kuin mitään niin radikaalia. Tai ainakaan mitään sellaista, jota sanat pystyisivät selkeästi tavoittamaan.

Jotain on kuitenkin muuttunut.

Jäädäänpä siihen lopputulemaan siis, että jotain.

kopioSDC13026 – Kopio.JPG

Tai hei mä keksin: jonkinlaista syvyyttä ehkä. Mitä ikinä se sitten onkaan.

Tasapainoa! Sitä ainakin.

SDC13145 – Kopio.JPG

Millaisia terveisiä siis sinne kolmen vuoden taakse?

Ainakin se, että kaikki järjestyy. Löydät oman tapasi olla äiti – ja nautit siitä. Se antaa sinulle paljon. Ja vilkaisepas tuohon vieressä olevaan ihmiseen – hänestä tulee aivan mahtava isä. Rakkautenne syvenee entisestään. 

kopioSDC13222 – Kopio.JPG

Elämä ei ole samanlaista kuin ennen, mutta se ei haittaa. 

Osaat laittaa asioita mittakaavoihinsa. Tiedät, että aika kuluu ja aina tulee uusia vaiheita. Et haikaile menneitä raskaissakaan vaiheessa – koska tiedät, että tulevaisuudessa on taas paljon kaikkea erilaista. Vaihtelevaa. Hyvää. Onnellista.

Ja että aika aikaa kutakin on ehkä parhaita kliseesanontoja, mitä olemassa on.

SDC13154.JPG

Tulee taas aika, jolloin aurinko paistaa ja snorkkelimaskin kuva on painunut otsaan.

 

 

PS. Laura de Lillen haasteessa siis kysyttiin, kuka olit kolme vuotta sitten. Kymmenen vuoden takaiselle minälle terveiset on jo aikaisemmin annettukin, täällä.

Kommentit (24)
  1. Pakko kanssa jakaa ajatuksia täällä.
    minä itse en ikinä missään vaiheessa mun elämääni, painaisi ohita-nappia.
    En niiden muutaman eksän kohdalla, kipeän erojen keskellä.
    Ne kaikki hetket elämässäni, ovat auttaneet
    muokkaamaan tällaisen ihmisen kun olen. Jokaikinen ihminen elämässäni, niin ikävät kuin tuskaisen ihmissuhteet, niin läheiset ja rakkaat , jokaine suhde on ollut minulle aivan yhtä arvokas.

    Kiitän ihmisiä , jotka ovat olleet elämässäni läsnä tavalla tai toisella. Näyttämässä ja opettamassa asioita.
    Mitä olin kolme vuotta sitten?
    olin tullut raskaaksi, odotettu yllätys. Jota en olisi uskonut tapahtuvaksi , juuri kun olin aloittanut opiskelut taukojen jälkeen.
    Mutta niin oli tarkoitus.
    Raskaus aikana, en kokenut ruusun punaista euforiaa, enkä oikein osannut olla mukana raskaudessa. Jotenki jokin, esti minua hurahtamasta vauva-euforiaan ja siihen haTtaraan.
    Tuntui siltä, että tämä ei ole sitä millainen olen, mutta ei sekään ole , että olen kaukainen ja pihalla.

    Mutta nyt kolme vuotta tuon syksyn jälkeen.
    Opinnot, joita olen nitkuttanut 6v ! Saa päätöksen toukokuussa.
    Eroa tehdään lapsen isän kanssa ja minua odottaa henkilö , jota olen odottanut tietämättäni aina. Se joka Minua täydentää ja jakaa ajatukset kanssani.
    Rakkaus, välillämme tulee olemaan sellaista, jota ei voi sanoin kuvata, lähes maagista.
    Ehdotonta ja pyyteetöntä rakkautta.
    Kun minulle näytettiin, että lapseni isä ei ole henkilö , jonka kanssa jatkan romanttisEsaa suhteessa loppuelämän.

    Olin aluksi aika pihalla, mutta ymmärsin asian. Kovasti ole tehnyt töitä, jotta en jätä jälkeeni rikkinäistä vaan ihmisen , jota rakastan syvästi, mutta joka tarvitsee vielä aikaa.

    Onneksi meillä on lapsemme, jonka meitä yhdistää aina.

  2. ”Tai vielä todennäköisemmin ne ovat niitä joitain ihan minun omia piilossa olleita piirteitäni, jotka viime vuosina ovat päässeet paremmin esiin.” Kyllä.
    Olen miettinyt aivan samaa 10 kuukauden äitikokemuksella. Kun olet tarpeeksi monta kertaa lapsen kanssa todennut, että okei, enpä tähän(kään) asiaan voi itse vaikuttaa mitenkään ja kun olet joutunut oikeasti _hyväksymään_ sen (kun toki tottakai viimeiseen asti koittaa vaikuttaa vauvan syömisiin/nukkumisiin/ymsyms onnistumatta siinä). Niin siis, eihän tuossa tilanteessa voi oikein muuta kuin mennä virran mukana, mikä tuo kyllä mun mielestä ne piilossakin olevat luonteenpiirteet esiin. Lisäksi, kun oma aika on yhtäkkiä radikaalisti vähentynyt, osaa kerrankin aika hyvin priorisoida mitä sillä vähällä ajalla haluaa oikeasti tehdä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *