Kuka opetti lapseni sanomaan ”pulla”?

Tapahtui tänä aamuna aamupalapöydässä.

Silva jo nykersi kauraleipäänsä (ja voitta! voitta! lue: Ingmariinia), ja minä puuhailin valmiiksi loppuaamupalaa: Silvalle pikapuuroa (mikropuuroa meillä ei ole tehty tämän jälkeen) ja itselleni leipää, chaita ja kivennäisvettä (perus).

Bannii! Bannii! Silva alkoi vaatia.
Okei, saat banaaniakin. Ja sitten:
PULLAA!

Ai mitä, kulta – mitä sä oikein haluat?
– PULLAA! PULLAA!
– Syö kulta leipää ja banaania, äiti tekee aamupalan loppuun. Haluatko vettä?

*******

Pullaa? Kuka on opettanut lapsemme sanomaan ”pullaa”?

Meillä kotona ei syödä pullaa juuri koskaan – ehkä kerran kahdessa kuukaudessa vieraiden kanssa, jos he sattuvat sellaista mukanaan tuomaan. Viime viikolla mummilan sunnuntailounaalla oli kyllä kahvin kanssa pullaa, ja Silva näki Joelin sellaista syövän:
– Leippää, Silva silloin totesi.

*******

Niinhän sitä kaikissa neuvolaohjeissa sanotaan, että lapsen on hyvä oppia syömään niitä ruokia, joita perheessä muutenkin syödään. Makeiden herkkujen osalta tämä on meillä luultavasti harvinaisen helppoa – meillä ei niitä syödä, joten emme ole nähneet mitään syytä niitä tieten tahtoen Silvallekaan antaa.

Ja makean syömättömyys meillä ei johdu mistään moraalisista syistä; me ei vaan yksinkertaisesti tykätä siitä.

*******

Olin näin kummallinen jo lapsena. Tätä tarinaa minulle jaksetaan aina toistaa: hoitotätini oli leiponut pullaa, ja muut lapset innoissaan herkuttelivat tuoreella pullalla ja maidolla. Minä olin istunut aivan hiljaa ja vaisuna (harvinaista kyllä) pöydän päässä.
Lopulta olin noussut paikaltani ja mennyt salaa supattamaan hoitotädin korvaan:
– Voisinko mä saada sitä ruisleipää?

Karkkia en suostunut syömään lapsena ollenkaan. Muistan itsekin ihan hyvin, miten 5-vuotiaana sain joulupukilta suklaata. Kaikki kilvan kehuivat, miten hyvää se on. Maistoin reippaasti – ja säntäsin sylkemään suklaat mummilan vessanpönttöön. Huuhtelin suuta vedellä loppujouluaaton. Hyi, hyi, hyi miten pahaa!

Ala-asteella kavereiden esimerkistä puoliväkisin opettelin syömään hedelmäkarkkeja. Mahdollisimman mietoja. Purkkaa opin syömään ystävän painostuksesta (että minullakin olisi sitten salaa purkka suussa koulutunnilla) viidennellä luokalla. Salmiakkia opin syömään vasta aikuisiällä. Lakritsia en syö vieläkään.

Kokonaisen wienerin pystyin syömään ensimmäistä kertaa 23-vuotiaana. Senaikaisen poikaystävän mielestä se oli jotenkin pohjattoman huvittavaa. Suklaakakkua en voisi kuvitella laittavani suuhuni vieläkään – en haarukallistakaan, yih.

Joel ei ole makeiden herkkujen suhteen ihan yhtä kummajainen kuin minä: kun vaikka kylässä tarjotaan jotain, kyllä Joel sitä syö. Mutta jostain syystä parinvalinnassa meillä on käynyt tällainen jännä yhteensattuma, että Joelkaan ei mitenkään erityisesti makeasta tykkää. Eli kun minä en sitä syö, ei senkään sitä tule syötyä. Paitsi karkkia joskus harvoin.

*******

Mutta nyt: pullaa?

Jatkoin aamupalan tekemistä hieman ihmetellen. Eipä olisi ensimmäinen kerta, kun Silva on oppinut jonkun sanan, mitä me ei kuvitella itse käyttäneemme. Esimerkiksi eilen illalla Silva osoitteli yöpaidassani olevaa kitaraa soittavan Hello Kittyn (kröhöm – kyllä) kuvaa.
– Kissa. Soitta.
– Joo, kissa soittaa. Mitä se kissa soittaa?
Olin ihan varma, että vastaus olisi ”bassoa”. Silvan muskarissa soitettiin viime viikolla bassoa, ja siitä on puhuttu meillä siitä lähtien.
– Kitta-aaa, Silva vastasi.
Täh? Mistä se ton tiesi?

Laitoin Silvan eteen puurolautasen, annoin sille käteen oman lusikan, ja toisella lusikalla pujautin täyden kuorman puuroa aukinaisena ammottavaan suuhun.
– Puull(o)aaa, Silva totesi tyytyväisenä.

Voi, miten tyhmä tyhmä äiti.

 

puuroa.jpgPullaa.

Kommentit (49)
  1. Hmmh… Meidän neidin sanavarastoon ilmestyi yhtä yllättäin pulla, mutta enpäs tajunnut yhdistää sitä mihinkään muuhun… Pitää vissiin tehdä tutkimusta, tarkoittaisiko se kuitenkin jotain muuta, koska pullaa ei tässä taloudessa kovin usein näe.

    Selvennyksenä vielä: en ole yhtä kummajainen makean suhteen kuin sinä, mutta pullan kanssa on historiassani niin kaamea kokemus, etten enää koskaan sitä leivo.

    1. nyt jäi ihan kauheesti kiinnostamaan toi karmiva pullakokemus!

      1. Hahhaha!

        No totanoinniin… 

        Mulla on tapana leipoa aina aika suuri määrä kaikenlaista ja pakastaa sitten osa. Ekan pullataikinani siis tein kovin suurieleisesti. Oliskohan siinä sitten ollut joku 5 pellillistä pullaa lopulta. Olivat kovin kovia uunista tullessaan, mutta vakuuttelin itselleni, että pehmittyvät leivinliinan alla. Eivät pehmittyneet. Tässä vaiheessa vielä hain lohtua siitä, että ne varmasti maistuvat hyviltä. Koskaan en kuitenkaan saanut tietää, että miltä maistuivat, sillä niistä ei saanut edes hampaita läpi. Illan pimetessä roudasin siis KAKSI isoa MUOVIKASSILLISTA kovaa pulla roskikseen. Tänä päivänäkään en tiedä, että mikä meni pieleen 😀 Kuitenkin jo silloin esimerkiksi sämpylät olivat bravuurini, että en nyt ihan poropeukalo ollut, vaikka ikää oli 17-vuotta.

  2. Voi kunpa mäkin suhtautuisin noin makeaan! Hoitovapaalla oon oppinut nauttimaan päiväkahvit ja sen kanssa pitää kyllä olla jotain makeaa…

    Mutta toi Silvan syömä pikapuurohan sisältää aika paljon sokeria? Ostin sitä samaa kerran mun tytöllle, mutta mies tarkisti pakkauksen kyljestä sokerimäärän ja kielsi antamasta. (No joo, oon antanut sitä pari kertaa laiskuuttani, mutta muuten keitetään peruskaurapuurot.) Mietin vain, että oletteko huomanneet sen sokerimäärän? Jos muuten yritätte olla antamatta sokeria.

    1. Oho, en ole huomannut – täytyypä vilkaista… Toisaalta ei me nyt ehkä niin tarkkoja olla, että jos jossain ns. peruselintarvikkeessa sokeria onkin… Mutta toisaalta jos vastaavaa löytyy vähempisokerisena, niin onhan se varmasti parempi vaihtoehto! Täytyykin vähän lueskella noita puuropakettien kylkiä, kiitos vinkistä!

      1. Joo mä en oo kans antanut noita valmispuuroja sen takia, että niissä tuppaa olemaan niin sokeria, suolaa kuin e-numeroitakin. Vaikka itse AEK (aikana ennen Kainia) söinkin aina just tuon saman merkin omena-kaneli-pikapuuroa, uuh. 

        En halunnut sanoa mitään asiasta, ettet kokisi sitä syyllistämisenä :p Onneksi joku muu kehtasi, hehe. 

        1. Joo, me taas ei olla niin tarkkoja tolla saralla, mitä vois olla… Miettii (huh) sitäkin määrää e-koodeja, mitä mä oon itse elämässäni niissä Mama’s-nuudeleissa vetänyt 🙂 Mun ruumis ei välttämättä maadu koskaan, on sitten historiantutkijoilla ihmettelemistä 🙂

          Mut joo niin kuin tuolla tekstissä kirjoitinkin, tuo pullattomuuskaan ei ole meillä mikään sellainen moraaliasia (tai tässä tapauksessa kai terveysasia) vaan enemmänkin tällaisin tapoihin ja tottumuksiin liittyvä. Että kyllä niitä aika huonoja tapojakin täältä löytyy, aika paljonkin 😀

          1. JoO mäkin oon hyvin valikoiden e-numero-kammoinen, kun en yleensä niitä syö mut vedän kuitenkin ihan sujuvasti esimerkiksi quorn-pihvejä :p

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *