Kuriton kakara?

Jos aikoo aloittaa lapsen kasvatusta koskevan kirjoituksen tarinalla omasta kissastaan, tulee todennäköisesti menemään aika metsään.

Mutta hei – mulla on aiempaa kokemusta ainoastaan kissasta. Sillä siis mennään.

Kun vuonna -97 päätin ottaa kesätyöpaikkani Kelan vahtimestarin tyttöystävältä kissanpennun, kuvittelin kaikenlaista. Ajattelin polkevani romanttisesti polkupyörällä kissa etukorissa, ulkoiluttavani sitä lähipuistossa hihnassa ja kantavani sen kotiin suloisesti avonaisessa olkikorissa. Se nukkuisi kehräten omalla tyynyllään ja teroittaisi kyntensä raapimapuuhun.

Vähänpä tiesin. Olkikorissa se villikko pysyi alta nanosekunnin ja raapimapuuksi se valitsi sohvan, patjan, rahin, sermin ja minut.

”Rajat täytyy olla”, olin etukäteen linjannut. Kieltäisin kissaa napakalla ”EI”:llä, ja sitä se sitten vähitellen oppisi tottelemaan. Ha.

Jossain vaiheessa tajusin, että en tee mitään muuta kotona kuin kiljun ”ei”:tä. ”Ei ei ei, Tikru”, ”ei ei ei Xxxx (exän nimi tähän)”, ”ei ei ei, Tikru”, ”ei ei ei Xxxx”, ”EI EI EI!”.

Olipas meillä sitten kerrassaan hauska ei-elämä. Niin minulla kuin kissalla ja exälläkin.

Raapikoon sitten sermin, perhana. Raapikoon sohvan ja patjankin. Minä en jaksa enää huutaa. Niinpä huonekalut tuhoutuivat. Ja minun hermoni pelastuivat.

Kissa rauhoittui, kun kasvoi muutaman vuoden. Sermin kangas vaihdettiin. Samoin sohvan.

*******

”Ei”-kasvatus ei luonnistu minulta yhtään sen paremmin nykyisinkään. En tunne sitä ollenkaan omakseni. Miksi minä alkaisin kieltää tuota tirppaa – ei täällä nyt kovin monta oikeasti kiellettyä asiaa ole. Jos jokin asia voi vaikkapa mennä rikki, nostan sen mieluummin pois tirpan ulottuvilta kuin aloitan ”EI EI EI”:n. Uskon muutenkin enemmän neuvotteluun: ”Kulta se voi mennä rikki, äiti ottaa sen nyt sinulta pois. Katso – leiki tällä mieluummin.”

Kiellettyä täällä on oikeastaan ainoastaan mahdollisesti vaaralliset asiat – niissä olen aika tarkka. Eikä niissäkään Silvalle ole taidettu kertaakaan korottaa ääntä. Sen sijaan ohjataan naperon huomio toisaalle.

Sana ”ei” on toki ilmestynyt puheisiin mukaan. Viimeksi äsken pukiessani Silvaa vaunupäikkäreille: ”Kulta ei saa enää kääntyä, nyt ollaan paikallaan tässä, äiti pukee. Ei käännytä, paikoillaan” – ja samalla pidän naperoa rauhallisesti kiinni.

Tai jos tehdään jotain ”kuritonta” – vaikkapa heitellään sitä ruokaa. ”Laita se omaan suuhun kulta, ei lattialle, omaan suuhun”, hoen jos näen, että sormiruokakurkku on vaarassa lähteä kaaressa ilmaan. Jos se menee suuhun – ”hyvä kulta, hienosti!”. Jos se menee lattialle saatan vähän hymähtää tyytymättömyyden merkiksi, mutta sitten annan asian olla.

Toimii toistaiseksi.

Ja jos meillä ei olisi näin rauhallinen lapsi, olisin luultavasti ihan eri linjoilla.

Yllättävää (?) kyllä, ”EI EI”:n puuttumisesta huolimatta meillä ei silti näytä (toistaiseksi?) kasvavan mikään kuriton kakara. ”Naperoneuvotteluissa” on saatu myös hienoja erävoittoja: esimerkiksi johdot ja töpselit eivät enää juurikaan kiinnosta.

Ja se, mistä olen erityisen ylpeä: case kissanruokakuppi.

Ai hitsi että se on ollut Silvan mielestä kiinnostava paikka, sinne on vipelletty aina, kun silmä vähän välttää. Ja nyt pari viikkoa sitten: napero painelee innolla kohti kuppia, kun äiti sanoo rauhallisesti:
”Kulta, se on kissan – sinne ei voi mennä. Se on kissan ruoka.”
Napero pysähtyy, katsoo äitiä.
”Siihen ei saa mennä, kissan ruoka”.
Napero osoittaa kuppia sormella ja sanoo:
”Ssss”
”Joo, kissan ruoka”, äiti toistaa.

Napero miettii hetken ja  jatkaa matkaa muihin leikkeihin.

Vau.

*******

Blogeista ja tuttavapiirin kokemuksista päätellen me taidamme olla ”EI-EI-EI”:ttömässä kasvatuksessamme katoavassa vähemmistössä. Ja totta kai ihailen esimerkiksi ystävä-äitiä, joka pelkällä tiukalla kädenviittauksella saa naperon jättämään matalalla olevan kannettavan rauhaan.

Meille se ei vain tunnu luontevalta. Jos nyt alkaisin ”kieltäjä-äidiksi”, se olisi vastoin sitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.

No niin – kuka ehtii kommentoimaan ensin: ”Rajat täytyy olla!” 🙂

Vai täytyykö olla? Vai olisiko niin, että EI-EI-EI -kasvatus on luontevaa joidenkin perheiden elämässä, mutta asian voi tehdä myös toisin?

Onko kukaan muu teistä harjoittanut tällaista ”pehmeämpää” tekniikkaa – ja millaisia kokemuksia siitä on tullut?

 

PS. Pidätän oikeuden muuttaa mieltäni, jos tulevaisuudessa siintää sellainen paljon puhuttu ”vaihe”, jolloin EI-EI:t nousevatkin ehdottoman välttämättömiksi – nyt kokemusta on tietysti vain elosta tämän naperon kanssa ja tähän asti 🙂

Kommentit (51)
  1. Natsiäiti(kö)
    20.4.2013, 08:32

    Hmmm. Meillä kyllä on erittäin pienestä opetettu että mihin saa koskea ja mihin ei 😀 Ei ollaan sanottu, ja sitten selitty miksi ei saa jtn tehdä. mutta koskaan,siis en koskaan ole mitään koriste-esineitä/cd levyjä,laaitoita tai ovia sulkenut. niitä vaan ei kaveta ja piste. kyllä sen lapsen pitää oppia,ettei kaikkea kaiveta.ompa kiva käydä kylässä kun ei tarvitse pelätä että koska se kaivaa jtn kaappeja jne. tai kiskoo marttatädin kalliit iittalat pöydältä alas. mutta siis tietyis jutuis selitetty miksi ei saa koskea,mutta mie uskon siihen että vanhempi on auktoriteetti ja lapsen pitää sitä osata kunnioittaa ja luottaa vanhempaan jos jotain sanotaan,vaikka sitten yksinkertaisesti että ei. sitä ei tarvitse huutaa,enemmän se onse sanapaino ja äänensävy.ja juuriki samallailla ajattelen kuin joku jo aikasemmin sanoinki,ei mulla huvita alkaa ravintolassa lapsen kans puoltaa tuntia neuvotteleen,miksi ei.vaan kun vanhempi sanoo että se on ei,niin se tietyissä tilanteissa vaan on.ei sitä tarvitse lapsen kyseenalaistaa.ja muutenki,minusta on huvittavaa että neuvotellaan lapsen kanssa,siis vaikka että jos teet nyt näin niin tapahtuu tätä jne…ei lapsi määrää mitään sääntöjä tässä maailmassa (ainakaan meillä) ei lapsi neuvottele asioista.ei lapsi voi päättää asioista itse. tietysti meilläkin kannustetaan just kehutaan kun ollaan ”nätisti” jne. en mie nyt mikää diktaattori sinänsä ole,ja tottakai rakastetaan ja se sanotaan ja näytetään.mutta kyllä lapsen pitää ilman kummempia selittelyjä joskus aikuista vaan totella.eikä lapsen harteille voi vuosiin sälyttää mitään päätäntävaltaa mistään tärkeästä.

  2. Meri/onnellinenkoti
    19.4.2013, 19:09

    No ei sitä eitä paljon tarvitse ennen kuin lapsi lähenee kahta vuotta, ja silloinkin lempeä kasvatus toimii kyllä! Joissain asioissa pitää sanoa tiukasti meillä ainakin jotta muksu uskoo, mutta heti perään me aina muistutetaan tai osoitetaan että lasta rakastetaan mutta tuota asiaa ei saa tehdä, ja kerrotaan miksi. Kärsivällisyyttä se vaatii.

    Suosittelen Thomas Gordonin Toimiva perhe -kirjaa, jos tarvitset joskus lisäoppia lempeästä kasvatuksesta.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *