Lähtösuudelma

Ison osan elämästäni olen elänyt sellaisen epämääräisen riipivän tunteen kanssa – että pitäisi olla jossain muualla.

Että siellä muualla tapahtuu jotain, missä haluaisin palavasti olla mukana. Että juuri nyt tällä nimenomaisella hetkellä menetän jotain tärkeää ja olennaista, kun olen täällä enkä siellä jossain muualla.

Tunteen sain aivoihini kai joskus 90-luvun teininä, kun ymmärsin, että Kuusamon ja mummilareissujen (ja kerran vuodessa huvipuistossa -matkojen) ulkopuolella on kokonainen maailma. Ja se maailma on siellä ja minä olen jumissa hemmetti vie täällä! Helsinkiin muutto helpotti vain hetkeksi – sitten piti päästä vielä jonnekin muualle. Parikymppisenä festarit ja rokkibaaribileet. Lisää, lisää, lisää. Reissuihin maailmalle. Adrenaliinia. Sukellus- ja laskuvarjohyppykurssille. Tärisytä minua, maailma, että tiedän olevani elossa!

Lasten saaminen oli minulle tässä asiassa ihan merkittävä oppintunti – siitä kirjoitin aikoinaan täällä. Ehkä se on tämä monen vuoden katkeamaton univelka, joka on saanut päänkin pysähtymään. Tyytyväiseksi tähän hetkeen.

altaassa.JPG

Vai…?

”Toi on ihan sun juttu. Mä en kyllä pysty itsestäni ollenkaan tavoittamaan tuota sun kuvailemaa tunnetta”, Joel totesi eilisen Korkeasaari-aamupäivän jälkeen. Olin juuri huokaillut elokuun aurinkoisenlämpimästä kesäpäivästä – siis siitä, että se tapahtuu juuri elokuussa.

jätskikahvi.JPG

Että siinä on eronsa.

Kesäkuun helteessä kuplii riemukas odotus. Silloin kaikki on edessä. Lisää paljon tätä, tahtoo tahtoo – mahanpohja täynnä iloa!

Heinäkuussa eletään siinä. Kesässä. Ah heinäkuun helle, näin kuuluu ollakin. Tämä on heinäkuu, ja tässä me nyt sitten ollaan, lämpimässä ja ihanassa. Staattisesti, paikoillaan, pysähtyneenä.

amppeli.JPG

Kun taas elokuu…

napero repussa.JPG

Kun hellepäivä saadaan vasta elokuussa, se on saman tien jo kuorrutettu luopumisen varjolla. Että nyt tämä on tässä, mutta ihan kohta poissa. Vaikka piehtaroisin siinä alastomana auringonnoususta auringonlaskuun, en saa sitä koskaan kokonaan kynsiini. Se lähtee. Jättää. Ihan kohta jo sitä ikävöin.

kesävarpaat.JPG

Niin kuin lähtösuudelma.

”Eiiiiih!”, minulla oli tapana kiljahtaa aikoinaan Joelin asunnolla Kampissa.
”Ei näitä lähtösuudelmia! Ei vielä!”

Kun yhdessä vietetty ajanjakso alkoi olla lopuillaan, minun oli lähdettävä omaan kotiini Koffin puiston toiselle puolelle, ja Joelin ajatukset olivat jo kääntyneet siihen, kun minä olen sulkenut oven takanani. Omiin projekteihin.

Tiedättekö?

Se tunne, kun pussaillaan toisen tehdessä lähtöä – ja jossain vaiheessa sitten pusut päättyvät sellaiseen jännään aksenttiin. Sellaiseen pieneen aiempia voimakkaampaan muiskahdukseen ja pieneen poispäin vievään huultenliikkeeseen. Silleen pus-pus-pus-pus-MUISK. Että ”joo joo rakastan sua, mutta menepäs nyt jo siitä”.

Kun pussatessa koko ajan tietää, että kello on sen verran, että kohta pusun päätteessä on se hemmetin MUISK.

Lähtösuudelma.

Nyt meitä naurattaa, mutta mahanpohjassa asuu jo valmiina myös sitkeä, määrittelemätön kaipaus.

päivän asut.JPG

Sitä on tämä elokuun lämpö juuri nyt.

Kommentit (14)
  1. Mä niin tunnistan tuon kaipuun. Eikä vain lähtösuudelmissa vaan kaikessa. Kun on viettänyt aikaa kenen tahansa kanssa, niin on ikävää kadunkulmassa kääntyä pois ja sanoa vaan moit. Että vielä pitäisi kertoa kaikki ja täydentää tilanne, saada sellainen elokuvaloppuhuipennus. Ja entä jos se elämä siellä jossain on siellä, minne tuo toinen menee? 

  2. Tiedän tunteen. Tunteen lähtösuudelmista. Ja vaikka niitä kamalia lähtöjä ei enää ole, en halua edes ajatella sitä tunnetta. Olin kaukosuhteessa amerikkalaisen kanssa ja vihasin lähtöjä. Kukapa ei. Mitä lähemmäs tultiin lähtöpäivää, sitä vähemmän pystyi nauttimaan mistään vaikka olisi pitänyt ottaa ilo irti siitä kaikesta vähästä ajasta mitä sai viettää yhdessä. Mies ei ollut tässä yhtään mua parempi. Itse asiassa sen oli vaikeampi ”vaan unohtaa” vähäksi aikaa, että kohta taas lähdetään lentokentällä eri suuntiin eikä toista enää näe vaikka justhan se rakas oli siinä vieressä. 

    Nyt kun ollaan naimisissa samaisen miehen kanssa ja asutaan yhdessä USA:ssa, ei olla oltu erossa lainkaan. Siis öitä kyllä, koska mies tekee yötöitä mutta itsehän nukun sen ajan ja aamulla mies tulee taas kotiin niin eipä siinä kauaa olla eri paikoissa. 

    Vaikka tuntuu äärimmäisen typerältä, se tunne hiipii nyt takaisin. Mies joutuu huomisesta sunnuntaihin olemaan eristyksissä erään sairaalassa tehdyn toimenpiteen takia ja se kamala tunne lähtäsuudelmasta tuli takaisin. Ja tunnen itseni niin urpoksi kun aikuinen ihminen saa niin ison tunnevyöryn aikaan siitä, että toinen on viiden minuutin päässä kotoa n. 48h. Ei ole paljoa kun vertaa siihen, että oltiin eri maissa, pisimmillään 8kk putkeen. 

    Ei nyt suoranaisesti liittynyt tähän blogipostaukseen, mutta osuipa sattumalta kohdalle juuri tänään 🙂 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *