Mä en synnytä! (enää)

Aina välillä havahdun tajuamaan: Kohta kaksi viikkoa laskettuun aikaan. Mutta läl-läl-lää, mun ei tarvitse synnyttää!

Jos Silva ei olisi putkahtanut (he he, mikä sanavalinta – kätilöni tuskin käyttäisivät juuri tuota verbiä) maailmaan kuusi viikkoa etuajassa, nyt elettäisiin varmaan jossain pelkopolilla kaikkein hektisimpiä synytyspaniikkihetkiä.

raskaana.jpgTodistettavasti olin joskus aika raskaana.

Ennen raskautta en ollut ajatellut lasten saamista. Ajatukset pyörivät seuraavien reppureissujen (ja välillä myös töiden) ympärillä, enkä 34 ikävuoden aikana mukamas ollut edes ehtinyt pysähtyä miettimään, että tuleekohan minusta joskus äiti. ”Tuskin”, olisi oma äitini varmasti arvioinut. Millä ajalla?

Niinpä myös synnyttäminen on aina tuntunut todella kaukaiselta asialta. Se on ollut jotain, mitä Jotkut Urheat Oikeat Aikuiset Naiset (ja kaikki kunnia heille) tekevät – mutta joka ei kosketa minua millään tavalla. Minun elämääni ovat kuuluneet laskuvarjohyppy- ja sukelluskurssit, eivät synnytysvalmennukset ja epiduraalit. Ha ha, ai että puristaa joku ihminen ulos elimestäni? Aika epätodennäköistä.

Sitten raskaaksi tultuani olin aktiivisesti työntänyt synnytysajatukset pois mielestäni. ”Paska lentää ja paikat repeää”, niin kuin jossain kuvailtiin. Haikaranpesän synnytysvalmennuksesta saatu synnytyssuunnitelma jäi täyttämättä, ja Facebook-statukseeni kirjoitin valmennuksen jälkeen: ”Voimaannuttava synnytys my ass – pliis ottakaa se vaan ulos sieltä”.

No, niin sitten pari päivää myöhemmin tapahtuikin.

Vaikka ”putkahtamiseksi” en ehkä 14 tunnin synnyttämistä ja kahden tunnin ponnistusvaihetta kutsuisikaan, se on kuitenkin nyt parhaalla mahdollisella tolalla. Ohi.

Eräänä päivänä sitten kalenterihälytys ilmoitti Haikaranpesän synnytyssuunnitteluajasta. Silva oli viisi päivää vanha, ja itse olin elellyt Kätilöopistolla jo yli viikon. Raahustin viidenteen kerrokseen Haikaranpesään. Toimiston takahuoneessa näytti olevan lounasaika.
”Haluaisin peruuttaa tämänpäiväisen synnytyssuunnittelun”, huhuilin ovelta. Aivan liian isossa vaaleanpunaisessa sairaala-aamutakissa, Ikean oranssit tohvelit veren tahrimina.
Koko toimisto röhähti nauramaan.
Tehtävä suoritettu.

Kommentit (6)
  1. Miks tässä blogissa ei voi olla samalanista tykkää-nappia kuin fb:ssä? Painaisin sitä justiinsa nyt 😀

  2. Kiitos Kristaliina, ONNENTÄYTEISET viikot on todella menossa!! On ihanaa, kun masu esissä kunnolla ja liikkeet tuntuu itselle, sekä isille <3
    Tänään olin sokerirasituskokeissa - yök! Onneks se on ohi, ens vkolla sit kuullaan siitä tulokset!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *