Matkamuistoja 4: Vapaaehtoistyöhön Intiaan

Oh siitä on jo piiiitkä aika, kun lupailin kirjoittaa lisää matkamuistoja, ja erityisesti vapaaehtoistyöstä Intiassa. Nooh, toisaalta on siitä työskentelyjaksostakin jo niin monta vuotta, että ei kai tässä parin kuukauden viivästys enää mitään… 🙂

No mutta eilen siitä tuli uusi toive, joten päätin ruveta hommiin! Tässä postaussarjan osista ensimmäinen.

*******

Lähtöni taustalla eivät varsinaisesti olleet kovin ylevät syyt.

Halusin pitkään reissuun, vähintään puoleksi vuodeksi, ja tarkoitus oli lähteä ihan tavalliselle reppureissulle yhdessä silloisen avomieheni kanssa. Minä olin jo päättänyt, että en ota enää seuraavaa määräaikaistyöpätkää vastaan vaan pidän breikin, ja exällä oli tarkoitus pyytää töistä puolen vuoden virkavapaa. Hän vain ”odotti sopivaa hetkeä” – jota ei koskaan tullut.

Minä halusin maailmalle, joten jostain mieleni sopukoista keksin tuon vapaaehtoistyön. Alkuun se oli vain uhkaus exää kohtaan: ”jos et tule mukaan, niin minähän j*mankauta lähden yksin”.

No, eihän se tullut mukaan, ei siihen uhkailukaan auttanut. Ja kohta huomasin olevani Kepan valmennuksissa ja lentolippuja varaamassa…. Apua. Vielä kävellessäni toisen tulevan vapaaehtoistyöläisen kanssa ympäri Helsinkiä lentolippuvaihtoehtoja vertailemassa (täh? miks me ei vaan katsottu netistä?) kuvittelin, että ”no en mä sinne nyt OIKEASTI lähde”.

No, lähdin silti.

bussi_kylanraitilla.jpg

Bussi rämistelee läpi kylänraitin.

*******

Vapaaehtoistyöpaikkani löytyi Kepan (kehitystyön palvelukeskus ) etelän vapaaehtoistyöohjelman (Etvo) kautta. Suosittelen. Kepa valitsee järjestöt, lähtövalmentaa vapaaehtoiset ja toimii muutenkin ”tukena ja turvana” lähtijöille. Haku vapaaehtoisohjelmaan järjestetään aina syksyisin, ja lähtijöiden minimi-ikärajana on 22 vuotta – yläikärajaa ei ole.

kulkue.jpg

Mitä tässä tapahtuu? En tiedä. Intiassa tottuu yllättävän nopeasti siihen, että jostain pöllähtää yhtä äkkiä eteen mieletön action, jonka syy ja alkuperä jäävät ikuisesti mysteereiksi.

 

Vapaaehtoistyöohjelmaan täytyy tosiaan hakea – ja mikään suora läpihuutojuttu tuo hakuprosessi ei ole. Oma päällimmäinen tuntumani oli, että hakuprosessissa haluttiin karsia hakijoilta ”turhat luulot pois”. Ja ihan järkevää niin.

Vapaaehtoistyöläinen ei voi muuttaa maailmaa – sinne on ihan turha lähteä maailmaa parantamaan. Jos vapaaehtoinen lähtee kirkkain silmin idealistina muulle maailmalle opettamaan, että miten asioiden pitäisi olla… No, tulee pettymään karvaasti.

Sen sijaan vapaaehtoistyö voi avartaa työskentelijän itsensä maailmankuvaa rutkasti. Ehkä palatessaan Suomeen hän ajattelee jostain asiasta eri tavalla kuin ennen. Ehkä tekee jotkut asiat eri tavalla kuin ennen. Ja ihan kaikkein onnekkaimmassa tapauksessa hän on voinut tuottaa myös järjestölleen ihan pienen-pienen-pienen hyödyn: kirjoittanut yhden olennaisen sähköpostin tai laatinut pienen raportin. Tai teipannut paperin seinään.
(lisää omista työtehtävistäni seuraavassa postauksessa)

Parhaimmillaan se on molemminpuolista oppimista.

kioskilla.jpg

Vellakulamin ”kauppa”.

*******

Hain vapaaehtoistyöpaikkaa ensisijaisesti Thaimaasta, mielellään jostain mukavasta ja idyllisestä pikkukylästä. Ha. Minut sijoitettiin hektiseen Intiaan.

Alkuperäinen järjestöni olisi ollut lastenkoti Cuddaloren slummista Tamil Nadun rannikolta – mutta tsunami. Niinpä hätäriratkaisuna lyöttäydyin toisen suomalaisen vapaaehtoisen seuraan ja menin kuokkimaan (en kirjaimellisesti) hänen järjestölleen pieneen maaseutukylään.

Myöhemmin olisin päässyt ”omalle” järjestölleni, mutta pakko myöntää, että pupu meni pöksyyn: en halunnut enää uutta sopeutumisshokkia ja uusia ihmisiä ja vierasta ympäristöä, vaan pyysin lupaa jäädä ensimmäiseen kohteeseeni. Sain jäädä. Huh.

Kävin kuitenkin useamman kerran Cuddaloren lapsia tervehtimässä, ja (salaa ja täysin Kepan ohjeiden vastaisesti – sori!) keräsin järjestölle myös lahjoituksia omilta sukulaisiltani. Lahjoitimme lastenkodin lapsille kengät, kynät ja koulureput sekä lastenkodille valtavat määrät saippuaa, shampoota ja muita hygieniatarvikkeita.

cuddaloren_lapsia.jpg

Niisk. Mitäköhän näille lapsille kuuluu nyt…?

Kommentit (5)
  1. Devika Rani
    13.2.2013, 02:29

    Mielenkiintoista luettavaa. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *