Meidän pieni pakanakulta

Meillä vietetään ensi lauantaina Silvan ensimmäisiä juhlia, nimiäisiä. Ei siis ristiäisiä vaan nimiäisiä.

Päätös oli periaatteessa helppo. Periaatteessa. Oikeastaan ei. Hmm.

Otetaanpa uudestaan: Päätös oli helppo tehdä sillä meille ominaisella okei-ei-nyt-stressata-liikaa-tästä-vaan-katsotaan-tarvittaessa-myöhemmin -elämänperiaatteellamme. Silti jossain äidin takaraivossa kolkuttelee jokin epämääräinen tunnistamaton tunne.

Joel on eronnut kirkosta aikuisiällä ja hänellä oli asiasta mielipide: ei kirkonkirjoihin vaan maistraattiin. Minä kuulun edelleen kirkkoon eikä minulla ollut asiasta mielipidettä. Etenkään siinä alkuvaihetokkurassa. Niinpä mentiin sen mielipiteen mukaan, mikä meidän uudesta perheestä siinä vaiheessa oli puserrettavissa – Silvalta kun vielä ei voi kysyä.

Lapsena Kuusamossa kaikki kuuluivat kirkkoon ja osallistuivat seurakunnan kerhoihin. Muita kerhoja ei pienellä paikkakunnalla ollutkaan. Myöhemmin tuli rippikoulu ja peräti kolme vuotta isosena. Koska kaikki ihanimmat kitaransoittajapojat olivat isosia. Että niin taivaalliset perusteet.

Kolmas vuosi isosena kaatoi ämpärillisen kylmää vettä niskaan; tutustuin kirkon suvaitsemattomampaan puoleen. Kuusamossa halukkaita isosia oli mielin määrin (eikä vähiten niiden kitaransoittajapoikien takia), mutta naapurikunnassa Kemijärvellä oli krooninen isospula (myöhemmin selvisi hyvin, että miksi). Sinne siis, kun muutakaan kesätyötä ei löytynyt – hei kivaa!

Paitsi että ei. Heti arvostelevasta ensisilmäyksestä asti tajusin, että minun hennanpunakirkuvatukkani, batiikkivärjätyt vaatteeni ja kulmalävistykseni olivat Aivan Liikaa. Seurasi piinaava leiri, jossa koko ajan olin tietoinen siitä, että minua ei hyväksytty joukkoon. Nipin napin antoivat minun edes puhua omien ryhmäläisteni kanssa ilman valvontaa – ties mitä tuollainen friikki heille opettaa. Jouduin jopa papin ja muiden valvojien interventiohenkiseen ”Oletko sinä uskossa?”-puhutteluun. ”Ööö mu-mu-mut-ta-ku en minä tiedä, tää oli vaan kivaa ja-ja-ja ku tässä saa esiintyä ja-ja-ja- se öö se kitara ja-ja…” En selvästikään läpäissyt puhuttelua.

Itku kurkussa vannoin, että kun tästä selviän, en enää IKINÄ ole NOIDEN kanssa MISSÄÄN tekemisissä.

Okei nyt eksyttiin pitkälle teinimuistoihin.

Nykykosketukseni kirkkoon ovat Kirkko ja Kaupunki -lehti (jota oikeasti usein jopa luen), yksi ”seurakunta-aktiivi” Facebook-ystävä sekä Lilyn Oisko tulta? -bloggaajat. Kaikki näistä edustavat käsittääkseni sitä kirkon avoimempaa ja suvaitsevampaa linjaa. Sitä on kiva seurata sivusta. (samalla ikään kuin ”kostona” kermijärveläis-inkvisitiojengiä vastaan; häh häh hää, suvaitsevaisuus sittenkin rulettaa!)

Kirkkoon kuulun en-tiedä-miksi. Koska en ole saanut aikaiseksi erota? Koska ”homoillan” jälkeen olin aikeissa erota mutta koska se Facebook-ystävä sai vakuuttuneeksi, että parempi tapa osoittaa mieltä on äänestää kirkollisvaaleissa? (mitä sitten kuitenkaan en tullut tehneeksi) Koska Kuusamon seurakuntatalon iltapäiväkerhossa 30 vuotta sitten oli kivaa ja kerhon Irja-täti oli ihana?

Ja vielä vaikeampi kysymys: pitäisikö Silvan sittenkin kuulua kirkkoon?

Tavallaan meidän perheessä kysymys on vähän sama kuin suhtautuminen joulupukkiin (anteeksi, jos loukkaan jotakuta): kerrotaanko lapselle totena tarina, johon itsekään ei oikein uskota?

Joel ei halua, että niin tehdään. Että lapsi menee esimerkiksi seurakunnan kerhoon. Minulla oli kerhoissa kivaa ja paljon kavereita, mutta eihän se voi olla kirkkoon kuulumisen syy. Kai?

Sitä en henkilökohtaisesti usko, että virallinen pään valelu vedellä ketään autuaaksi tekee. Eiköhän kaikki ole kiinni siitä, miten itse elää. Ja tämä meidän pikkuenkeli nyt joka tapauksessa on viaton – oli sitten pää kasteltu papin vedellä tai Natusanin vauvashampoolla.

Silti on jotenkin ontto olo. Hassua, että meidän perheessä ainoastaan minä kuulun kirkkoon. Pitäisikö minunkin sitten erota? Hmm tai pitäisikö minun nyt kuitenkin olla miettimättä tätä asiaa ja mennä ulos aurinkoon virkkaamaan sitä hemmetin mekkoa?

Ihanat ensijuhlat Silva joka tapauksessa saa! Ja ne viralliset paperit: kai ne on myöhemmin siirrettävissä kirkon kirjoihin. Jos haluaa. Jos äiti haluaa. (eikä isi liikaa vastusta) Ja ennen kaikkea: jos Silva itse myöhemmin haluaa.

Toivotaan aurinkoa! Lauantain taivaalle ja Silvan elämään.

Kommentit (51)
  1. Hei!
    Ensinnäkin kiitos upeasta blogista. Vaikka en itse ole äiti, ja elän edelleen tuossa ”hyppelen laskuvarjohyppyjä, reissaan (ja haaveilen sukelluskurssista) ja oon wannabe-taiteilija” -vaiheessa, blogisi on NIIIN hauskaa luettavaa! Olen tässä napottanut lenkkivaatteet päällä koneen ääressä kolme tuntia ja ajatellut, että ”kyllä mä just ihan kohta lähden, luen yhden postauksen vielä.”

    Tässä postauksesta silmään kolahti eritoten Kemijärvi-postaus, ja allekirjoitan siellä kasvaneena (ja muutaman rippileirin isosena olleena) vinoon katsomisen. Vaikka kumpikaan vanhemmistani ei kuulunut kirkkoon, ajauduin jotenkin ”nuokkarille” ja kitarailtoihin. Mulle nuorisopappi sanoi erään leirin jälkeen mm. että ”ai jos sitä biologiaa meinaat lukea, niin muistahan, mitä evoluutioteoriasta ollaan mieltä…” Kun muutin yläasteen jälkeen Rovaniemelle, sama pappi totesi tietävänsä, että sen päätöksen jälkeen ajaudun väärille teille. No, biologia musta ei koskaan tullut, mutta kirjallisuustieteen opinnot eivät varmaan ole ko. uskovaisten keskuudessa sen paremmassa suosiossa. Kemijärvi-uskovaisten takia ajattelin pitkään, että just sellaisiahan ne uskovaiset on ja aloin kammota koko porukkaa. Nyt täällä ”etelässä” asuessa vastaan on tullut kyllä niin paljon rakastavia ja suvaitsevia uskovaisia, että asiat ovat kiepsahtaneet monilta osin päälaelleen. Toisaalta olen päätynyt siihen tulokseen, että jos vaan ollaan lempeitä ja hyviä toisillemme, ei siihen Jeesusta väliin (tai lapsille) tarvita.

    Keep up the good spirit!

  2. Vierailija (ei varmistettu) 2.8.20120 18:02:

    No näinhän se tosiaan näyttää olevan (että luterilaisetkin uskovat perisyntiin). Ties mistä revin etteivät usko; joko lukiossa oli vapaamielisesti tulkitseva opettaja, tai sitten vanhan muisti prakaa (veikkaan jälkimmäistä) 🙂 Ehtoollisessa meni niinikään puurot ja vellit sekaisin (tai itseasiassa, reaalipreesens ja transsubstantiaatio) (<– juu kyllä, googletin 🙂 )

     

     

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *