Mielikuvitus rajana

Pelasin muutama vuosi sitten Joelin kavereiden kanssa ihan hurjan hauskalta kuulostavaa peliä. Toivottavasti muistan idean suunnilleen oikein; siinä jokainen pelaaja sai ensinnäkin salaisen lopputuloskortin (tyyliä ”velho syöksyi alas vuoren rinnettä” tai ”karitsa löysi emonsa vajan takaa”) sekä lisäksi nipun sanakortteja (tyyliin ”tie”, ”aurinko”, ”kukkula”, ”perhonen”). Muuta materiaalia pelissä ei sitten ollutkaan, ainoastaan pelaajien mielikuvitus.

Peli eteni niin, että yksi pelaaja alkoi keksiä kuvitteellista tarinaa, ja toiset saivat ”ryöstää” tarinan itselleen lyömällä pöytään sanakortin oikeassa kohdassa. Eli tarinankertoja:
”Olipa kerran poika, joka käveli tie…”
”TIE!”,
kortti pöytään ja tarinankerrontavuoro vaihtuu.

…ja jokainen yrittää vuorollaan kuljettaa tarinaa siihen suuntaan, että voi käyttää sekä omat sanakorttinsa että loppuhuipennuksena iskeä pöytään tarinaan sopivan lopputuloskorttinsa.

Eli jos omassa lopputuloksessa esiintyy velho, on parasta yrittää saada joku hemmetin noita-akka sinne yhteiseen tarinaan mukaan. Ja jos velho tulee alas vuoren rinteeltä, on pelin tapahtumien parempi sijoittua vuorille eikä savannille.

Huomasitteko: sanoin alussa, että ihan hurjan hauskalta kuulostavaa peliä. Heti ensimmäisellä pelivuorollani nimittäin tajusin, että voi j*mankauta mä olen aivan surkea tässä! Muut pelaajat olivat pelanneet roolipelejä pienen ikänsä – helppohan niiden oli keksiä tarinaan mitä hurjimpia ja kikatushauskimpia käänteitä. Muut olivat elementissään, hihkuivat ja aplodeerasivat toisilleen.

Itse olin omalla vuorollani, että ööö äää ja tota niinku öööö ja sitten siellä varmaan ööö aurinko paistoi…
”AURINKO!”, joku kiljui. Ja se siitä mun pelivuorosta.

Enkä ikinä enää pelannut sitä peliä.

*******

Kuvittelutaito. Lapsena se oli ehtymätön, mutta mihin se on aikuiselta kadonnut?

Minäkin mukamas luulin osaavani, ihan oikeasti luulin. Mutta yksi korttipeli roolipeliharrastajien kanssa paljasti karun totuuden. En osaa enää maalailla mielikuvitusmaailmoja, en ainakaan ex tempore -henkisesti.

Tarvitsen vähintään mind mapin ja power pointin sekä viikon aikaa ennen deadlinea.

*******

Taas yksi asia, mitä mä en ennen tirppaa ollut tullut ajatelleeksikaan: mielikuvitusleikkien syntyminen.

mielikuvitus_vauhtivaunut.jpg

Itse asiassa ensimmäistä kertaa hoksasin asian alkukesästä, kun Liisa kertoi kommenteissa naperonsa syömiskuvitteluleikeistä – ja minä sain todeta vastauksena (say after me) perinteisen: niin meilläkin! Syöminen oli (tietääkseni) tirpan ensimmäinen kuvitteluun perustuva leikki, noin yhden vuoden ikäisenä.

Vautsi. Tämä on selvästi aivan uusi taito ihmisenä olemisessa. Että pystyy ajattelemaan asioita, jotka eivät tapahdu juuri siinä tilanteessa. Ennen naperon leikki oli pääasiassa tavaroiden kantelemista ja heiluttelua. Nyt mukana on yhtä äkkiä mielikuvitus.

Seuraavaksi huomasin, että Silva laittoi leikkivaunuihinsa pehmoleluja ja työnsi vaunuja ympäriinsä – ei enää pelkästään kävelyharjoituksena, vaan kyseessä oli aivan oikea leikki, jossa leluja laitettiin ja otettiin pois vaunuista.

mielikuvitus_vaunujen_veto.jpg

Muutama viikko sitten Silva harjaili nalleaan minun oranssilla Tangle Teezerilläni.

Sama nalle pääsi myös istumaan pallon päälle. Ja mopoon. Ja keinuhevoseen. Ja leikkilentskariin.

mielikuvitus nalle kyydissä.jpg

Äidin ja isin kännykällä leikitään ”haloo haloo” -leikkejä. Mutta niin leikitään myös sellaisella keltaisella rullamittanauhalla. Mielikuvitusleikeissähän jollekin esineelle voidaan keksiä kuvitteellinen käyttötarjokoitus, jota sillä ei oikeasti ole. Rullamittanauha onkin leikisti Silvan oma keltainen puhelin. Haloo haloo, bala-bala-bala-bala, haloo haloo!

*******

Tirppa myös rakastaa kirjoja. Usein kun luetaan, luetaan puutalon joka ikinen lastenkirja. Ja niitä kuitenkin on se kolmisenkymmentä… Silva käy hakemassa lastenkirjahyllyltä kirjan kerrallaan, sitten se käydään huolella läpi, osoitellaan jokainen kuva ja äiti/isi saavat luvan kertoa, mitä kuvassa näkyy. Juonellisiin tarinoihin keskittymiskyky ei kuitenkaan vielä riitä.

mielikuvitus kisukirja.jpg

Mutta isossa kirjahyllyssä on odottamassa myös pitkä rivi kirjoja, jotka ovat olleet minulle lapsuudessa rakkaita. Paljon satuja, tarinoita, kauniita kuvia ja opetuksia. Oma äitini on tuonut niitä Silvan syntymästä alkaen pari kirjaa kerrallaan mukana rinkassaan, kun on matkustanut junalla pohjoisesta tänne.

Muistan niistä kirjoista lähinnä kuvat ja tunnelmat. Mutta odotan aivan hurjan innolla, että pääsen Silvan kanssa niitä lukemaan.

On ihana ajatus antautua uudestaan antautua satujen maailmaan. Peppi Pitkätossu. Olga da Polga ja Vasili Vaski. Venäläisiä kansansatuja. Onneli ja Anneli. Anni Swanin sadut.

mielikuvitus kirjat.jpg

Viiden vuoden kuluttua aion haastaa Joelin kaverit uudelleen tuohon samaan korttipeliin. Aion nimittäin nyt todellakin harjaantua näissä velhohommissa.

Operaatio ”kuvittelutaitojen uudelleenaktivointi” täten käynnistyköön!

Kommentit (35)
  1. Hyvää nimipäivää Silvalle!

  2. meri/onnellinenkoti
    8.8.2013, 05:38

    Mulla oli tapana lapsena keksiä huimia iltasatuja veljelleni, jossa minä ja pikkuveli seikkailtiin pääosissa. Mä sitten itsevarmuutta uhkuen kysyin yksi ilta meidän 2,5-vuotiaalta, haluaisiko se kuulla iltasadun, avasin suuni ja ajattelin että tarinasuoni alkais samantien pulppuilemaan. Mutta samalta öööööltä se munkin tarina monin kohdin kuulosti. Onneks oon päässyt helpolla ja Kapun metsän inspiroima Siili etsii vadelmia -tarina on kelvannut nyt monena iltana. Hyvä on myös meidän mökkilaiturin inspiroima Nälkäinen hauki -tarina. Tätä taitoa todellakin pitää alkaa kehittämään.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *