Mistä sen tietää?

On se kyllä kumma, että voi olla ihan totaalisen pihalla näistä synnytyksenkäynnistymishommista, vaikka odottaa jo toista lastaan

Mä olen.

37_3.jpg

37+3.

Minullahan ei ole oikein minkäänlaista käsitystä ”normaaleista” synnytyssupistuksista – niistä, joiden väliä katsotaan kellosta. Että jaahas kolme minuuttia (vaimikäserajanytonkaan), juodaanpa vielä yksi kuppi kahvia ja lähdetään sitten kohti sairaalaa.

Silvan tapauksessa saavillinen lapsivettä lattialle teki kyllä hyvin selväksi, että joo kuulkaas nyt mennään. Ja sitten ne oksitosiinilla käynnistetyt supistukset tulivat vasta synnytyssalissa – mikä siitä oli supistusten kipua ja mikä muuta synnyttämistä; yllättävän vaikea sanoa. Ilokaasulla luultavasti osuutta hämmennykseen.

Ja supistukset taas… Niistä kyllä olen saanut osani, niin Silvan kuin Seelan kanssakin. Nyt liikkeellelähdön jälkeen supistelee taas ajoittain ihan kamalasti. Tosi-tosi kipeästi – kipu vetää kaksinkerroin ja salpaa hengityksen, mutta ei se sellaista ”antakaa mulle epiduraali en kestä enää” -kipua ole. Lisäksi tiedän, että minulla on aika kova kipukynnys; vaikkapa umpparileikkauksessa nukutuksen jo vaikuttaessa puolitokkurassa huutelin, että ”no ei tää varmaan mitään oikeasti ole, en mä tiedä, kannattaako alkaa leikat… zzzz.”

*******

Eilen neuvolassa kyselin, että kuinka kovia supistuksia minun täytyy sitten odottaa ennen kuin lähden sairaalaan. Jotenkin nimittäin pelkään, että olen näihin kipuihini jo niin turtunut, että en erota niitä oikeita sitten ollenkaan. Että onko se tosi paikka vasta sitten, kun tekee mieli huutaa epiduraalia.

No kuulemma pitäisi lähteä jo aika paljon aikaisemmin – etenkin kun nyt ennakoidaan kai aika nopeaa synnytystä. (hyvä niin!)

Kootut neuvot siis: aika herkästä pitäisi lähteä. Kivun määrää ei niinkään kannata tarkkailla (just siksi, että olen ehkä jo turtunut sille) vaan säännöllisyyttä.

Niin joo paitsi että mullahan tulee näitä säännöllisesti ihan koko ajan. Hmm.

Ja sitten se neuvo, joka minunkin tilanteessani toimii: jos supistukset eivät lopu makuulla, niin sitten ne ovat synnytyssupistuksia. Siinäpä sitä sitten asetutaan pokkana kotisohvalle makuulle, kun supistusten väli on minuutti, ja toivotaan parasta.

Että kyllä mä kyllä toivon sitä saavillista lapsivettä. Synnytyksen käynnistyminen for dummies.

*******

Keskiviikkoiltana jo aika vahvasti luulin, että nyt se taitaa olla menoa. Olin pahimpaan liikenneruuhka-aikaan jumissa Munkkiniemessä, matkalla hakemaan Seelalle muutamia kivoja vaatteita (kiitos vaihtareista, paulahelena!) ja Joelia töistä. Vaikka istuin siinä ratin takana rauhassa, alkoi supistaa-supistaa-supistaa. Kovasti. Tuijotin auton kelloa ja supistustsen välejä: Viisi minuuttia. Kolme minuuttia. MINUUTTI. Voi perse.

Tuntui ihan pähkähullulta ajaa koko ajan kauemmas Kätilöopistosta. Pitääkö mun nyt kääntyä takaisin päin – onko tämä nyt se synnytys? Pysäytänkö auton (ja mihin tässä ruuhkassa!), soitanko Kättärille, missä hemmetissä tämän auton hätävilkut ovat, ajanko itse vai jääkö auto tähän (mihin?!?) ja soitan taksin tai ambulanssin, mitä jos pysähdyn tähän ruuhkaan ja astun ulos autosta kirkumaan ja puuhkuttamaan – tuleeko joku auttamaan vai ajaako rekka mun päältä?

Hmm että siis täytyy myöntää, että aika kovasti jännitti.

Jatkoin kuitenkin matkaani: ”eeeeeeei kai tässä vielä mitään…”

Supistuksia jatkui pari tuntia – niin kauan, että pääsin taas kotiin makuuasentoon. Ja sitten sohva-asennossa kymmenessä minuutissa; kappas, nyt ne taas loppuivat.

Että revi siitä sitten arviota, että koska sinne Kättärille lähdetään.

Ehkä pitäisi vaan pysyä tuon kotisohvan lähietäisyydellä. Toisaalta on taas suositeltu vähän ”normaalimpaa” liikkumista, jotta tämä kunto ei ihan pääsisi romahtamaan.

Äh.

Voi kun saisi vaan sen saavillisen lapsivettä. Otan sen vaikka tuohon valkoiselle villamatollekin, ihan sama.

Kommentit (77)
  1. Moi! Mulla on myös supistusherkkä kohtu, ja pari viikkoa ennen synnytystä olin jo varma, että nyt se syntyy, ku kun mulla oli parin tunnin ajan kipeitä ja säännöllisiä supistuksia. Ne kuitenkin rauhoittuivat Panadolilla ja kahden tunnin päikkäreillä. Päivää ennen synnytystä alkoivat kipeämmät ja säännölliset supistukset. Lähdimme yöllä sairaalaan, kun en kivultani saanut nukutuksi.  Ja mikä pettymys, kohdun suu oli vain 1,5 cm auki, vaikka oli supistellut koko päivän. Kätilö arvioi, että voisi mennä vielä muutama päivä ennen kuin vauva syntyy.

    Halusin lähteä kotiin, mutta muista syistä kätilö halusi pitää minut osastolla. Kuudelta aamulla alkoivat vielä kipeämmät supistukset, joihin eivät mitkään Litalginit ja muut kipulääkkeet tehonneet, ja puoliyhdeksältä kohdunsuu oli jo kuusi senttiä auki. Onneksi kätilö ei päästänyt mua kotiin, en olisi varmastikaan mennyt sinne heti aamulla uudestaan, kun aiemmatkaan säännölliset supistukset eivät olleet saaneet paljoa aikaan. 

    Oman kokemukseni perusteella, en luottaisi kuin siihen ohjeeseen, että synnytyssupistukset tunnistaa siitä, että ne eivät rauhoitu levolla. Menisin myös tarkistuttamaan tilanteen, vaikka vähän liian aikaiseen ja yrittäisin vaimentaa sen sisäisen ääneni joka sanoo, ettei kätilöitä ja lääkäreitä saa häiritä turhaan:). Stemppiä ja voimia loppuraskauteen, ja toivottavasti synnytys sujuu hyvin!

     

  2. Hyvin samanlainen kokemus minullakin viime maanantaina syntyneen esikoisen kohdalla, eli onkohan tämä edes niin harvinaista kun antavat ymmärtää? Myöhään sunnuntai-iltana oltiin vielä reippaalla lenkillä ja hihkuin, että nyt kävellään vauhdilla, ihana hengästyä pitkästä aikaa ja jospa vaikka tällä käynnistyisi… oli kuitenkin pikkuisen yliajallekin ehtinyt mennä. Noh, tuntuihan niitä suppareita kuten oli tuntunut jo useampia päiviä, nyt ehkä vähän säännöllisemmin noin 10 minuutin välein siinä lenkillä ja sieltä palatessa tuli vilkaistua kelloa… Vatsa oli ollut kovan tuntuinen (siis ulkopuolelta, heh) lähes jatkuvasti jo monta päivää kuitenkin, joten ei siihen kiinnttänyt enää huomiota, eikä ollut mitään aaltomaista tuntemusta. Menin lenkin jälkeen nukkumaan ihan normaalisti ja sain unta nopeasti.

    Heräsin lapsiveden menoon (asia ei jäänyt yhtään epäselväksi) kaksi tuntia myöhemmin, soitin Kättärille josta käskettiin nyt vaan reippaasti kestämään kipua kotona vielä, mutta eihän sitä enää siinä vaiheessa mitään pystynyt kun supistusten luonne muuttui epämukavasta (ja epäselvästä) todella koviksi ja noin kolmen minuutin välein niitä jo tulikin… Saatoin ehkä automatkalla mainita jotain oksentamisesta, en edes muista kunnolla, mutta se tunne meni ohi heti enkä siis oksentanutkaan missään vaiheessa. Saliin saavuttuamme kerrottiin, että olen _kokonaan_ auki, mistä saliin hälyytetty lääkärikin oli yllättynyt, ja sitten olikin menoa! Ihana tyttömme syntyi 7,5 h vesien menosta. Olihan se kiva, ettei tarvinnut supistuskivun kanssa kärvistellä, mutta en etenkään näin ensikertalaisena olisi ikinä uskonut että se näin menee. Samaa mietin minäkin, että miten käy mahdollisen toisen lapsen kanssa, pitää varmaan leiriytyä sairaalan aulaan? Tai ehkä miehen vanhemmille, kun anoppini on toiminut kätilönä? 😀 Noh, loppu hyvin kaikki hyvin. Täällä sitä vaan hehkutaan äitiyden onnea, eikä mitään parempaa voi maailmassa olla <3 Kaikkea hyvää loppuodotukseesi ja tulevaan koitokseen, toivon että kaikki menee mallikkaasti!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *